aikani

22.9.06

 

Ajatuspoliisi iski

Nähdäkseni viikon merkittävin blogiuutinen on, että Kanadassa vaikuttava tekn. tri Ilkka Kokkarinen on yliopistotyönantajansa taholta tulleen painostuksen vuoksi sulkenut bloginsa Sixteen Volts per Minute. Uskoni pohjoisamerikkalaiseen akateemiseen kulttuuriin ei ole kovin vahva, eikä tämä tapaus vahvista sitä.

Vaikka arvelen, että olen toisinaan onnistunut masennuksissani tuottamaan itselleni vahinkoa Kokkarisen kirjoituksilla, se on omastakin mielestäni melko pieni ongelma tämänlaatuisen sananvapauden häirinnän rinnalla. (En aio tässä toistaa Voltairen sanomaksi väitettyä kuuluisaa lausetta.)

Sixteen Voltsin viimeiseksi sisällöksi jäänyt itsekritiikki ja anteeksipyyntö on karun kaunopuheinen ja sen alistuvaisuus maistuu hieman liioitellulta. Mutta sikäli kuin Ilkkaa tunnen (olen onnistunut tapaamaan hänet ehkä kolmeen otteeseen, enkä muista miehen puhuneen juuri mitään...), hän ei ole mikään riidanhaastaja, paitsi omissa oloissaan ja huvikseen. Arkkinörtti-tyylilleen uskollisena hän on sosiaalisesti vetäytyvä yksityisajattelija, harrastajapamfletisti, jonka kirjoituksissa taajaan vilisseet vihollishahmot ja karikatyyrit ovat tekijän itsensä vapaasti valitsemia ja abstrahoimia.

Ilkan tyyliä voi luonnehtia älylliseksi väkivaltaviihteeksi. Nuoremmille ja herkemmille se voi olla aika rankkaa. Niinpä sensuurinarusta näyttäisivät olleen innokkaimmin vetämässä nuoret ja ylitouhukkaat opiskelijat(ytöt), kuten paikallisen tiedotusopin laitoksen verkkolehden artikkelissa mainittu 22-vuotias "women's centre orientation co-ordinator". Opinahjon päättävät elimet putosivat paternalismin sudenkuoppaan, jos niillä oli (kuten äkkiarvaamalta helposti on) suurempi valmius suojella loukkaantuneisuuttaan valittavien opiskelijoiden mieliä kuin työntekijänsä yksityistä sananvapautta. Akateeminen yhteisö on epäonnistunut tehtävässään, jos eri tavoin ajattelevat eivät kykene kohtaamaan sen sisällä elävän, rehdin ja intellektuaalisesti kunnianhimoisen keskustelun merkeissä. On vaikea sanoa, kuinka paljon tämän tapauksen surkuhupaisuus auttaa asiaa. Mukana taitaa olla hieman liikaa molemminpuolista myötähäpeää.

Oma mielipiteeni Kokkarisesta verkkokirjoittajana on seuraavanlainen:

1. Ilkka kirjoittaa poikkeuksellisen taitavasti, runsaasti, älykkäästi, informatiivisesti ja omaperäisesti.
2. Tekstien ilmentämä ihmiskuva ja asenne on yli- ja vihamielinen, fanaattinen, provokatiivinen ja moraalisesti arveluttava.
3. Ilkan blogit ovat olleet kirjallisesti ainutlaatuinen ovenavaus sellaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan, jonka ääni ei juuri pääse kuuluviin tiedotusvälineissä ja painetussa proosassa.
4. Ilkka on paremmin kuin ehkä kukaan tietämäni kirjoittaja onnistunut luomaan kokonaisen blogipersoonan, joka seikkailujen säröistä voi arvella kirjoittajan omien vahvuuksien ja heikkouksien vilkkuvan.

Lähtemättömintä vaikutusta allekirjoittaneeseen eivät ole tehneet Ilkan kynän terävät sivallukset vaan niitä säestävät inhimilliset ja tragikoomiset välähdykset. Tämä johtunee alemmuudentunteestani. On ollut varsin nautinnollista tyrmistyä kirjoittajan epäempaattisesta tökeröydestä, ajattelemattomuudesta ja omahyväisyydestä, johon tämä saattaa sortua (tai rohkenee alentua) sarkasmin ja amerikkalaistyylisen "satiirin" nimissä. Vahingonilo vahingonilosta. Ilkan kohtaaman nöyryytyksen myötä joudun täten häpeäkseni tunnustamaan, etten ole nauranut niinkään kirjoittajan kanssa kuin kirjoittajalle (ikään kuin toisen pahansuopa huumori oikeuttaisi pahansuovan huumorin).

Lopuksi on todettava, että Ilkka on poistanut tekstejään verkosta aiemminkin ja tulee varmasti takaisin jossain muodossa.

---

Lisäys klo 17.40: Ilkka on kirjoittanut anteeksipyyntöönsä jatkon, joka on vakuuttava, hämmästyttävä. Luulen, että Ilkka on varsin helpottunut voidessaan näin sanoa hyvästit uhkaavasti kasvaneelle oikeistopopulistiselle hännystelijälaumalleen.

Meillä ei enää liene mitään syytä suhtautua Ilkan kääntymykseen mitekään muutoin kuin vakavasti.

[Täsmennys 23.9 klo 11.25: Ilkka siis kiistää painostuksen. Markku selventää.]

Tunnisteet: erektus, interblogismi

Timo 15:02 (2) kommentoi

 

Mainos

Olen laatimassa merkintöjä yhteiskuntarauhasta ja ajatuspoliisista, mutta ennen niitä:

MEGAPOLIS 2021

Tunnisteet: kaupunki

Timo 13:00 (0) kommentoi

20.9.06

 

[Siirsin tämän Pienistöstä:]

Internet on hyvä vertaiskontrollin väline. Ei ole hyvä, että kirjoituskone mieltyy päätteeksi. Paperi on vähemmän yhteisöllinen mediumi, ja se on hyvä.

Matkassa: kookas luonnosvihko ja Novaliksen Fragmentteja (+ pari muutakin kirjaa - miksiköhän otin). Näillä pitäisi pärjätä.

Se lapsellinen ilo, että saa täyttää paperin omilla jäljillään.

Tunnisteet: pienistö

Timo 14:18 (0) kommentoi

19.9.06

 

Runoilija Teemu Mannisen muotokuva

Tunnisteet: kuva, runous

Timo 02:30 (0) kommentoi

16.9.06

 

Otin tämän tunnelmallisen kuvan
25. heinäkuuta, joten ajankohtainen se ei ole:
puista ja taivaasta näkee ajankohdan
ja hetken muttei vuosilukua.
Onko muistoilla viimeinen käyttöpäivä?

Ihan nyt
viimeksi mökillä
olisin kuvannut ukonkorentoja varjoineen
ja pikkuahvenia ranta-aallokossa.

Muistin katsoa, kameratta. Aikaa on tästäkin.

Muistin nyt:

Muistivihkoni reunat
ovat ne rajat, niin luulen,
joita ei pidäkään tavoittaa
aivan vaivatta.

Sketch Pad
Skizzenblock
120 Sheets - 120 Blatt
29,7 X 42 cm - 11_3/4" X 16_1/2"
90 g/m² - 44 lb

Suuri sen on oltava - ja auki
tässä laiskurin vuoteen vieressä
       muistutan vielä itseäni:

(i) Muistuta
aiheesi,
eittäenkin hyvät aikeesi
hyvään maahan, kauniille paperille.
(Tämä on hieman karkeaa.)

(ii) Siitä,
minkä nuorena taitaa,
vanhana oppii,
mikä on muistamisen arvoista.

Tunnisteet: kesä, kuva

Timo 13:37 (0) kommentoi

15.9.06

 

Puhuin joskus puhdassydämisyydestä, viimeksi jostain syystä - jotenkin vanhasta muistista - "pyyteettömyydestä". Sorruin epätarkkuuteen, se on myönnettävä. Mutta ihminen voi tavoitella pyyteettömyyttä siinä mielessä, että hänen pyyteenään on vaihtaa henkilökohtainen pyyde universaaliin, omistautua tieteen, taiteen jne. yleisille ja autonomisille laeille.

On se muuten kumma, että idealistille toteuttamiskelpoisuus ja johdonmukaisuus ovat toisarvoisia asioita.

Ideologia on kategorisen imperatiivin perverssi toteutuma.

---

Sivupalkissa on nyt linkki molempiin sivublogeihini.

Tunnisteet: idealismi

Timo 17:25 (0) kommentoi

9.9.06

 

Kohti idealismin alkeita

Tästä tulee pisin tähänastisista blogimerkinnöistä aika pitkä merkintä. Olo on hieman apea, mutta yritän saada ajatukseni alustavasti kokoon. Lopulliseen kasaan ne eivät asetu ikinä, ja sen vuoksi koetan välttää liiallista valmistelua ja varmistelua.

Eilen päivällä koin lievän valaistumisen. Tämä tapahtui Kallion kirjastossa tai läheisessä kahvilassa. Egolla on taipumus patsastella maisemassa, maailman edessä, aivan turhaan, tyhjän panttina. Ei, asioiden ja toisten ihmisten olisi voitava ilmetä sellaisina, kuin ne suinkin voivat näyttäytyä omille aisteille ja omalle ymmärrykselle, ilman kolhiintuneen minäkuvan tarpeettomia ja ahdistavia kehyksiä.

Yksinäisyys vahingoittaa, koska yksinäinen joutuu tekemään itsestäänkin toisen tai toisia. Minäkäsityksen virka paisuu ja todellinen vuorovaikutus ympäristön kanssa tyrehtyy. Ihanne ei erotu todellisesta todellisella tavalla. Todellinen korvautuu "todellisella"; jäljelle jää ehkä perverssi "realistinen" yliminä, jossa avoin ja rakentava suhde maailmaan on luhistunut sisäänpäinkääntyneeksi aggressioksi. Luulen, että ihmisen (ainakin miehen) on opittava kohtaamaan toisen katse välittömästi ja suoraan, ennen kuin hän voi oppia (uudestaan) katsomaan omilla silmillään.

Jollain tavoin yksinäinen olen edelleen, koska huomaan kysyväni itseltäni, olenko yksinäinen, enkä kykene vastaamaan siihen vilpittömän kieltävästi. Avoimuus maailmalle on aika yksinäinen ajatus: siinä on sellaista kolhon koleaa, herooista yksinäisyyttä, johon kolhii ja palelluttaa itsensä helposti silloinkin, kun on vaivoin onnistunut rajaamaan sen yksinäisen itsen ulos maisemasta. Omistautuminen, itsensä unohtaminen työhön, oppimiseen ja kokemuksen virtaan on pragmaattista solipsismia & järjestään järjettömän hullu haave sosiaaliselta kannalta, vaikka asioiden itsensä kannalta siinä ei ole mitään hullua. Fenomenologinen dilemma.

Illalla huomasin jo masennuksen kolkuttelevan. Jouduin tunnustamaan, että ajatukseni ovat toisaalla mutten aivan tiedä missä. Tunsin olevani ulkona itsestänikin - taas kerran tuo tunne, joka ei lupaa hyvää kokemukseni järjestyksen kannalta.

Aamu oli parempi. Mutta olin unohtanut muistivihkoni. Se ei ole hyvä - vihko on, unohdus ei. Ainakin herätessä pitäisi olla vihko käsillä. Aamulla mieleen tulee asioita, jotka ennakoivat tosiasioita, mutta jotka todellisuus eli päivätajunta tappaa. Voisin kai kerskailla realismillani, jos sanoisin: "Hyvä niin!" Mutta en sano.

Unen ja valveen rajamailla tajunnan läpi ehti virrata muun muassa kokonainen runo täynnä sujuvalla, irtonaisella tavalla sekoittuneita kuvia ja fraaseja: "ja härkä, joka kulkee kuin olisi taottu" on ainut säe, jonka onnistuin painamaan mieleeni.

Ehdin myös puoliuneksia base-hyppääjästä, joka pelastaa itsemurhakandidaatin ilmasta. Kieltämättä heräämisessä on puolensa, sillä se antoi mahdollisuuden kuvitella tilanne toisinpäin: Jylhässä vuonomaisemassa räpistelee hyppääjä, jonka varjo ei tahdo laueta, ja vuorenseinämä lähestyy uhkaavasti: Silloin yläviistosta syöksähtää paikalle varjoton, joka auttaa varjon auki. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Voin vain kirjoittaa. Kun en tiedä, mitä kirjoitan, tulee kirjoittamisesta kokemuksen muoto. (Tamän kirjoittaminen tuntuu juuri nyt varsin raskaalta, sillä olin ehtinyt ajatella valmiiksi ja unohtaa liian monta näkökohtaa.) "Katsotaan, mitä tulee" -asenteelle on helppo nauraa, ainakin jos kyse on suomalaisesta urheilijasta, mutta paljon vaarallisempaa on jättää katsomatta, mitä voisi tulla, ja sen sijaan (a) jäädä pelkäksi avoimuuden ja kokeellisuuden periaatteiden sympatisoijaksi, (b) keskittyä omien ennakkoluulojensa viljelyyn tai (c) takertua menneisyydessä koettuun innoitukseen (kuten tämän kirjoittaja yrittäessään rämpiä tämä kappaleen läpi.).

Olen kauan ihannoinut esseististä, kokeilevaa asennetta, mutta valmiin esseistiikan edessä olen toistuvasti tuntenut alemmuutta kykenemättä kunnolla tajuamaan, että eheältä ja pohjattoman oppineelta vaikuttava kokonaisuus on saattanut vähin erin kehkeytyä hyvin epämääräisistä aavistuksista ja silkasta hapuilusta. Julkinen hapuilu ja epämääräinen pohdiskelu on tietenkin on ollut kaikissa paperipohjaisen julkisuuden vaiheissa (ehkä aivan erityisesti myöhemmissä) aristokraattista ylellisyyttä, niiden etuoikeus, joiden ei ole mikään pakko sanoa mitään tai todistaa aktiivisuuttaan. Netissä on tilaa mitä epämääräisemmille ja epävarmemmille mietteille, mutta sellaisten julkaiseminen vaatii sellaiselta henkilöltä, joka ei elä täysin omissa maailmoissaan, melkoista röyhkeyttä ja päättäväisyyttä.

Totuus, hyvyys ja kauneus eivät vaadi röyhkeyttä, päinvastoin. Jokainen sosiaaliseen valtapeliin uhrattu psyykkisen energian (leikitään hetki, että jotain sellaista kuin "psyykkinen energia" on olemassa, vaikka fiksu lapsikin tietää, että energian käsite on määritelty ainoastaan fysiikassa) hitu on pois kulttuurilta, mutta tätä ongelmaa ei tahdota tunnustaa - ei ole yleistä tarvetta, sillä äänekkäät öykkärit ja opportunistit ovat pesiytyneet kaikille aloille. Nykyajan jumalaton meno tarkoittaa sotä, että ideaalien kunnioitus on vähäistä kaikilla rintamilla. Ihanteista on aika vähän iloa, ellei yhteisö jaa niitä. Mutta ilman ihanteellisuutta ei ole ole kulttuuria, ei tiedettä, ei taidetta. Hämmästyttävän moni kykenee yhdistämään barbaarisen maailmankuvan korkeakouluopintoihin - ilmeisesti se on jopa helpompaa kuin vilpitön sivistyksen rakastaminen. Me idealistit petymme niin helposti - ehkä juuri siksi, että keskeiset ideat ja ideaalit tieteessä ja taiteessa ovat kerta kaikkiaan niin ilmeisiä, niin selkeitä, niin kiistämättömiä per se. Kaipaan pyyteettömyyttä, tarvitsen pyyteettömyyttä; se on epärealista, mutta silti. Tuollainen tarve on persoonallisuuteni kannalta aivan keskeinen, ja siihen näyttää väistämättä liittyvän voimakas taipumus turhautua ja hätääntyäkin kaikenlaisista matalamielisyyden ja halpamaisuuden merkeistä muutoin älykkäissä ja mielenkiintoisissa henkilöissä. Tässä vaiheessa en halua mennä mukaan minkäänlaiseen sormellaosoitteluleikkiin, sillä (1) myönnän itsekin, että ihanteeni ja periaatteeni ovat ehdottoman epärealistiset (2), en usko saavuttavani mitään haastamalla riitaa (3) (tämä ja edellinen saattavat liittyä toisiinsa) enkä ole myöskään välittänyt muodostaa selkeää käsitystä siitä, mitä tai keitä itse edustan yhteiskunnan pelikentällä. Näiillä eväillä olisi ylen typerää ja ennenaikaista syytellä ketään. Tämä kirjoitus on tosin jonkinlainen yritys käsittää se, mitä edustan - yksi monien yritysten sarjassa. Jonkinlaisia tuloksia on varmasti luvassa, eihän kukaan puhu vain omasta puolestaan.

(Nähdäkseni käymälöitsijä puhuu juuri näistä asioista, tosin tapansa mukaan värikkäin termein.)

Mutta en tarkkaan tiedä, mikä ideaaleissa pelottaa; miksi en uskalla rakastaa niitä? Tämä on jonkinlainen uskonnollinen kysymys. On vaikea ihailla helmiä, kun siat tonkivat ympärillä. Maailma kuitenkin tarvitsee ehdotonta, kompromissitonta kirkasotsaisuutta; tästä olen varma.

Montakohan ennalta-arvaamatonta sanaa tarvitsen, ennen kuin voin sanoa hahmottavani, mistä tulen ja minne menen?

Tunnisteet: idealismi

Timo 20:35 (3) kommentoi

8.9.06

 

Nyt pelkkä linkki

Finnsanity: Stressikapitalismi.

Tunnisteet: interblogismi, stressi

Timo 20:27 (0) kommentoi

 

Revittyä

En tiedä, miten kieltä pitäisi käyttää. Tulisiko jokaisen sanan seistä omillaan,varoittavana esimerkkinä, vai lauseen, kirjan, puhujan, kirjoittajan. En tiedä, miten kieltä tulee käyttää. Joku käskee käyttää kieltä, näin, toinen ehdottaa, kolmas esittää mallin, minä haaveilen neljännestä tiestä. Olen hidas kirjoittaja, sillä ristiriidat repivät - se on niiden tehtävä. Samasta syystä olen vuolas puhuja: esitän näytteitä sisäisestä psykodraamasta. Ne tuntuvat harvoin muistiinmerkitsemisen arvoisilta.

Tunnisteet: kieli

Timo 09:41 (0) kommentoi

6.9.06

 

Hämäräinen opintie

Syyskuun alku tuo aivan määrätyn ahdistuksen ja haikeuden: koulut ovat käynnissä taas. Tiedotusvälineet ovat virittyneet pedagogisiin tunnelmiin, postituslistat kertovat tapahtumista. En tahtoisi jäädä paitsi mistään tärkeästä. Olisi siis aika jatkaa opintoja, ja olenkin ainakin periaatteessa valmis tekemään ja teettämään itsestäni arkkitehdin: tuo käytännön ammatti ei ole sen huonompi kuin muutkaan ja sitä paitsi tutumpi. Suurimmat oppirahat olen maksanut jo, ja katson tässä iässä jo kykeneväni suhtautumaan opintoihin reippaasti ja käytännöllisesti. Mystiikka on karissut, enkä ole aikeissa mennä nöyryyttämään itseäni... Täytyisi kuitenkin varmistua yhdestä asiasta: siitä, etten sittenkin vain ole myymässä sieluani...

Yliopisto-opintojen aika tulee myöhemmin, koska niiden jatkaminen vaatisi kirkkaan ennakkosuunnitelman.

Pulma, johon jämähdän, on tämä: useimmilla aloilla ei ole tarpeeksi aikaa ajatteluun. Miten voin pitää huolen siitä, että opiskelu vahvistaa ajattelunvapauttani (oppimisen vapaus mukaan lukien) eikä vähennä sitä?

Tunnisteet: opiskelu

Timo 21:27 (1) kommentoi

1.9.06

 

Jotain sekavaa

On hyvä, ettei sosiaalisesta vaihdannasta tarvitse pitää kirjaa. Tarvitsen tekosyitä, jotta voin hoitaa omat asiani. Muutoin ilmoittaudun kuitenkin tyhjän pantiksi. On sivumennen sanoen parempi olla tyhjän kuin jonkin suunnattoman epävarman pantti. Ja on hienoa, jos voi hetkittäin koettaa merkitä jotain jollekulle, joka on siinä itsenään läsnä.

Olen ollut koko päivän likimain ja jotakuinkin tilassa, jossa saatan puhua vain pehmoisia. En kykene fokusoimaan mihinkään erityiseen. Maailma on täynnä tosiasioita. Totta on liikaa. Eikä minulla ole asiaa. Voin kuitenkin koettaa hurskastella, että tällainen on ihmisen osa - toteutua aina vain osaksi... Se hyöty tämänlaatuisesta keskittymiskyvyttömyyden sumuverhosta on, että sen takaa kykenen tekemään joitain sellaisia esteettisiä erotteluja, jotka eivät onnistu silloin, kun kulloinenkin asia itse näkyy liian selvästi - selvästi omassa enemmän tai vähemmän tympeässä itsestäänselvyydessään.

Kuuntelenpa siis musiikkia, mitä en tee joka päivä, sillä suhteeni musiikkiin on edelleen hieman samanlainen kuin suhteeni alkoholiin, seuraelämään tai yhteiskuntaan. Hämmentynyt. Samalla tutkailen käsikirjoitustani ja koetan nähdä siinä syntymäisillään olevia hahmoja.

Timo 22:19 (0) kommentoi