aikani

26.11.04

 

Maakuntako sen tekee?

Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin (etelä)pohjalaista ylpeyttä. Pohjalaisen luottamus instituutioihin on hyvin epävarmalla pohjalla: hän asettaa kaiken sen olettamuksen varaan, ettei itse koskaan lipea velvollisuuksistaan tai joudu muuten vaikeuksiin. Ei tartte auttaa! Olen kärsinyt tämän piirteeni takia, typerästi.

Timo 08:56 (0) kommentoi

25.11.04

 

Mies nimeä

Löytämäni toiset Timot ovat verkossa esillä toinen toistaan miehisempien ammattien ja harrasteiden kautta. Jos se, mitä kaimoistani kerrotaan, on edes joten kuten edustava läpileikkaus suomalaisen miehen sosiaalisista rooleista, niin täytyypi sanoa, että aika neiti taidan olla. Katson oppineeni taas jotain todellisuudesta, vaikka (ja ehkä juuri siksi että) lähtökohtani oli täysin egosentrinen.

Timo 22:44 (0) kommentoi

 

Jollei sitten

Pidensin hieman edellisen merkintäni ansioluetteloa. Verkossa suoritetun itsen etsinnän tuloksena löysin myös yhden henkilökohtaisen meriitin. Kuvassa näkyvän auton korimalli poikkeaa kilpailussa pohjakuvana käytetystä, mistä syystä toteutunut teippaussommitelma on suunnitelmaan verrattuna hieman rikkoutunut: esimerkiksi kyljessä olevan siipikuvion ylimmän vaakaviivan oli tarkoitus osoittaa suoraan vaakunan mustaan tyviöön. ["Siipeen" nojaava ankeahko harmaa kirjarivi erottuu kuvassa huonosti. Lisätty 22:42]

Timo 17:30 (0) kommentoi

 

Ei pahenna

Näemmä usea on tänä iltana tehnyt haun nimelläni ja päätynyt tälle sivulle, vaikka toisaalla olisi tarjolla paljon asiallisempaakin tietoa, josta voin tässä esittää vain vaatimattoman tiivistelmän:

Olen salolainen vapaa-ajattelija, merimieskirkon pastori, kunniavarakonsuli ja yliluutnantti. Pyöritän raudoitusfirmaa [ja verhoomoa] sekä toimin sähköautomaatioasentajana ja -suunnittelijana. [Olen ilmailuhuoltojen yhdyshenkilö AKT:ssa ja Pirkanmaan bensiinikauppiaat ry:n puheenjohtaja.] Hallitsen [kirjapaino-, maanrakennus- ja] asbestipurkutyöt, oliopohjaiset järjestelmät ja Lotus Notesin. Opetan musiikin teoriaa Tampereen konservatoriossa ja pelaan jääkiekkoa Turun Tovereissa. Tuttuja ovat myös sulka-, kori- ja jalkapallo, salibandy, keilailu ja backgammon. Soitan rumpuja, [kitaraa ja bassoa, laulan,] ammun ilmapistoolilla, potkunyrkkeilen, purjehdin ja suunnistan. [Opetan naisille henkilökohtaista turvallisuutta.]

---

Helsingin Viiskulmassa vallitsee vastatuuli.

Timo 03:18 (0) kommentoi

23.11.04

 

Vesihiisi vieköön, sanoi Earl Grey

Ikäväkseni havaitsen, että Earl Grey on lopettanut Tiramisun kostuttamisen. EG, en muistanut kiittää sinua antamastasi suosituksesta. Tahdon tehdä tästä palstastani suosittelusi arvoisen ja toivon, että kuulut yhä lukijoihini ja voit ottaa vastaan nämä terveiseni.

Uteliaille paljastettakoon, että tapasin sinut taannoin bloggaajien pikkujouluissa. Mistä tulikin mieleeni, että löysin tänään valkoisen (tietysti, olenhan eteläpohjalainen) tonttulakkini, jonka itse asiassa harsin kasaan toissa vuonna juhannusfestariasusteeksi. Lakkeja oli kaiken kaikkiaan kolme. Jantusen Markulla saattaa olla tallella kookkain versio.

Egu, muistan kuinka tulit juttelemaan, kyselemään, haastamaan meitä viisastelijoita samaan aikaan kun Tira ja Misu koristivat sfinkseinä seinää. Veikkaan, että nimimerkkihenkilöistä Tira oli se lintumaisempi ja Misu se kissamaisempi. Kaksi nimeä, kaksi hahmoa ja vahvat maagiset vastaavuudet. Paha, paha lienee mennä heidän väliinsä.

Timo 19:10 (0) kommentoi

22.11.04

 

Pm 5: RN 3

Hei, mitä minä pelkään? Kirjoitan haikaillen kirjoittamisesta ja nimitän sitä, kirjoittamista, radikaaliksi narsismiksi. Narskis. En halua tunnistaa itseäni ja etsin tunnustusta vääriltä tahoilta, edelleen. Ehkä edellinen seuraa jälkimmäisestä. Näen pikkulapsen, tytön - mutta kun minä olen poika! -, joka uhmaa - tuhmaa -, polkee jalkaa, kun vanhemmat ovat rajoittuneita eivätkä ymmärrä. On turvallista tunnistaa toisen rajoittuneisuus ja kuvitella tämä toinen lukijaksi. Jos uskoisin ja luottaisin ihmisiin, jotka uskaltavat ajatella, vaikuttaisin toisin ja toisaalla(kin). Painun ulos, lumeen.

Timo 14:22 (0) kommentoi

 

Lahjomaton, jalo kirjoittaja ja lahjakas valokuvaaja

SKM:n kautta löysin sivun, jota olin kaipaillutkin: Mikko Moilanen bloggaa, tosin englanniksi.

Timo 13:00 (0) kommentoi

 

Psykom. 4: RN 2

Kasan Jussi katsoo, että hänen elämässään on niin vähän ainesta, että nettipäiväkirjaprojekti tyrehtyisi kahdessa viikossa aiheiden puutteeseen. Itse näen niin, että linkit, blogiyhteisön meemivirrat ja muut ulkomaailman uutiset vain estävät minua vyöryttämästä, vaahtoamasta entistäkin itseriittoisampana. Elämäni on omastakin mielestäni tylsää, mutta niin on suurin osa kaikesta siitä taiteestakin, josta jaksetaan kirjoittaa loputtomasti uusia tulkintoja. Pulma on vain siinä, että elämä on lyhyt. Esimerkiksi viimeisen parin viikon aikana kiintolevylleni on kertynyt paljon materiaalia, jota en ole saanut julkaisukuntoon. Spontaaniuden ja pedanttiuden yhdistelmää on vaikea hallita. Siksi kirjoittaisin mieluiten täysin aiheetta.

Timo 11:54 (0) kommentoi

 

Kevennys eli balsajalkavitsi

Jos perustaisin tietoturvayhtiön, antaisin sille nimeksi ITsecuri. Älkää varastako.

Timo 11:12 (0) kommentoi

 

Psykomerkintä 3: radikaali narsismi 1

Millaista on olla minä? Palaan tähän kysymykseen myöhemmin, mutta ennen kuin yritän päästä syvemmälle, totean, että toistaiseksi minulla menee sen verran hyvin, että pystyn jossain määrin vapautumaan vertailusta toisiin ja saatan unohtaa esimerkiksi sellaiset pelottavat sanat kuin "ihmisarvoinen elämä". Liian moni meistä on huutolaisen asemassa ja se on liian kammottavaa. Näen itseni vetämässä peittoa pääni yli kuin jossain sarjakuvassa - tosielämässä peitot ovat lyhyitä eivätkä suojaa peloilta. Uni riittää suojakseni.

Ulkomaailma ei sovi minulle, mutta kun kuitenkin joudun olemaan enemmän tai vähemmän tekemisissä sen kanssa, minun on vähitellen opittava puolustamaan niin itseäni kuin toisiakin. Sitä varten tarvitsen omanarvontunnon, jollaista sivumennen sanoen ainakaan puolustusvoimat eivät opeta: asevelvollisen arvo riippuu täysin isänmaallisuudesta eli siitä, kuinka suuri kunnia oikeastaan on, että oma henki kelpaa uhrattavaksi maan puolesta. Ainakaan alokas- ja aliupseerikoulutuksessa ei kokemukseni mukaan erityisesti panosteta isänmaallisen hengen nostattamiseen; sellainen lienee naisia ja lapsia varten, tuota kaikkein puolustettavinta elämänpiiriä varten, josta vieraantumisen huippukohta asepalvelus monelle on. Myimme munamme valtiolle, kuten komppanianpäällikkömme sotilasvalan merkityksen muotoili. Sellainen on diili, mitä sitä kaunistelemaan.

Lahdin palvelukseen aavistuksen nyreänä ja itseäni säälien mutta silti nöyränä. Nuorukaiselle kuolla kuuluu, ajattelin. Kun tulin takaisin, koin itseni pikemminkin poisheitettäväksi kuin hyödylliseksi, mutta en tuntenut kärsineeni vääryyttä, koska en ollut rohjennut odottaa mitään muuta kuin että pärjään suunnilleen siinä missä muutkin. Alkuperäisen nyreyden aihe ainakin oli ohi 330 aamun myötä.

Ilta-Sanomien "Lukijan äänen" suuressa asevelvollisuuskeskustelussa, jonka Ihmissuhteet-blogin nimimerkki Henry toi tietoisuuteeni, on nimimerkki Susanna on esittänyt painokkaasti (esim viesteissä nro 439 ja 518), että asepalvelus on initiaatioriitti, jonka tarkoitus on suomalaisen miehen nujertaminen. Susannan intellektuaalinen ase on anglosaksinen liberaali individualismi, ja hän artikuloi kantansa hyvin, vaikka keskustelupalstalla käydyn taiston jalous kärsiikin siitä, etteivät osapuolet esiinny omilla nimillään. Jos minulla olisi asiaa tuohon tai johonkin muuhun kyseisen foorumin keskusteluun, leikkisin mielelläni sankaria ja käyttäisin nimimerkkiä Timo Salo, joka on hyvinkin tavallinen suomalaisen miehen nimi.

Vaikka kaikella on historia, niin pelkään, että yksilö joutuu (psykologisesti, ei välttämättä poliittisesti) ojasta allikkoon, jos hän tietyssä historiallisessa tilanteessa joutuu hirttämään itsearvostuksensa johonkin tiettyyn poliittiseen traditioon. Psykologisointi ja biologisointi ovat myös huonoja vaihtoehtoja. Itsellenikin yllätyksekseni olen alkannut kannattaa jonkinlaista radikaalia narsismia, jonka selittäminen ei tässä vaiheessa ole aivan lastenleikkiä. Käsite on epäluonteva, myönnän sen, mutta idea on aivan alustava. Sana "narsismi" provosoi ja herättää vääriä mutta havainnollisia mielikuvia, joiden pois juuriminen on eräs tapa toteuttaa radikalisaatio. Ainakaan kyse ei ole individualismista tavanomaisessa mielessä, eikä tarkoitukseni ei ole etsiä oikeutusta minkäänlaiselle antisosiaaliselle käyttäytymiselle, ellei kirjoittamista katsota sellaiseksi. Kaipaan pikemminkin inhimillisen ymmärryksen esi- ja jälkisosiaalisuutta, puheenaiheita, jotka lipeävät konteksteista, konventioista ja sopimuksista, mutta ovat silti jaettavissa ja mielekkäitä. Tahdon vakuuttua noiden alueiden olemassaolosta. Mietin, mitä voi sanoa siitä, mitä voi sanoa, kun ei enää tiedä tai välitä mistä puhutaan. Kyse on itse asiassa vapaan julkaisemisen perusteista: radikaali narsismi on jonkinlainen bloggaamisen origo, se positio, kuuma puuro, jota kaikki kiertävät, toiset kauempaa, toiset lähempää ja jota monet pelkäävät.

Jatkoa seuraa.

Timo 01:57 (0) kommentoi

18.11.04

 

Diplomiikkaa eli marttyyriksi markkinoille

Eilen tuli luukusta campus.fi Diplomica -lehti, joka propagoi (tai on ainakin propagoivinaan) bisnesasennetta teekkareille. Alkupaloiksi on aseteltu pari artikkelia, joissa kannetaan huolta opiskelijoiden hyvinvoinnista. Nyyti ry:n toiminnanjohtaja Helena Partinen tuo haastattelussa esiin kiinnostavia asioita. Erityisenä huolenaiheena hän mainitsee opiskelijoiden yksinäisyyden: "Kyseessä on usein lahjakas ja ujo nuori mies, jolla ei ole ystäviä ja jonka on vaikea tutustua vastakkaiseen sukupuoleen. Tämä vaikuttaa koko loppuelämään." Toinen sitaatti: "Partisen mukaan yhä enemmän opiskelijoiden viesteissä heijastuu myös se, että nekin, joiden kotona on pakattu mukaan reilut eväät, masentuvat ja stressaantuvat ympäröivän arvomaailman vuoksi."

Hyvinvointijutut on koristeltu piirroksin, jotka esittävät pyöreitä ihmishahmoja ja pikaruokaa. Mihin on jäänyt iso kuva hymyilevästä Helena Partisesta? Työ- ja harrasteaiheisissa artikkeleissa hymynaamoja kyllä riittää. Kuvakollaasissa näemme melojia järven selällä: luonto tuntuu pieneltä värikkäisiin urheiluvaatteisiin pukeutuneiden harrastajien alla.

Päällimmäiseksi tunteeksi campus.fi -lehdestä jää, että teekkarit - jotka ovat useinkin lahjakkaita ja ujoja nuoria miehiä - todella tarvitsevat apua, kiireesti, välittömästi. Lehden loppuosa nimittäin on omistettu amerikan kielestä käännetyille artikkeleille. joissa kerrotaan, ettei elämässä ole varaa mihinkään muuhun kuin henkilökohtaiseen menestykseen, jonka tavoittelu taas vaatii juuri sellaista asennetta kuin juuri sinä pieni teekkari pelkäät.

Artikkelissaan "Oy Minä Ab" Tom Peters kertoo itsen brändäämisestä (suomeksi polttomerkitsemiisestä) ja toteaa: "Ihmiset, joilla on insinöörin mentaliteetti, uskovat, että totuus ja hyvyys palkitsevat jo sinänsä. Se on kukkua." Noinhan se on. Koetan ottaa neuvosta vaarin ja brändätä itseni bloggaamalla.

Keith H. Hammondsin kirjoitelman nimi on "Tasapainopuhe on roskaa" ja sisältö likipitäen ehtaa myyntitykkiroskaa. Ei pitäisi tappaa viestintuojaa, mutta kun nuo matkasaarnaaja-kaupustelijat ovat niin röyhkeitä ja sivistymättömiä, ettei niille tavallinen kuolevainen jaksa nauraa kovin kauaa. Markkinatalouden luulisi toimivan myös ilman myrkkyä kylväviä jenkkejä.

Aitoa amerikkalaistyylistä bisnesvalmennusta on mahdoton parodioida, koska nuo tee-se-itse -miehet tahallaan ja tarkoituksella tekevät sen itse. Selasin kerran Kööpenhaminassa viiden kruunun kirjoja, joista erikoisimpana jäi mieleeni 70-luvun bestseller Winning Through Intimidation. Se, että itse teos jäi niille sijoilleen, harmittaa etenkin nyt, kun minulla olisi enemmän pelottavuuspotentiaalia kuin tuolloin nuorempana.

Toki Suomessakin osataan. Retoriikka vain on totisempaa. Eilen iltapäivällä kävin parturissa ja selailin Imagea, jossa haastateltiin Jari Sarasvuota. Hänen viimeisin viestinsä oli, että hyvinvoinnin säilyttäminen edellyttää tuottavuuden kasvua, eikä tämä onnistu ilman paniikkia, siis ilman yksilöitä, joille työelämä on kamppailua olemassaolosta. Siispä kunnia heille, pioneereille. Kuten myös perässätulijoille.

Ilmeisesti yhdeksänkymmenluvun viattomat valmennusopit on hylätty, eikä menestyksen tavoittelua enää esitetä yksilön oikeutena vaan moraalisena velvollisuutena, pakkona ja uhrina: yksilön ylevä tehtävä on laittaa henkilökohtaisella tasolla kaikki peliin ja täten uhrata oma turvallisuutensa organisaation alttarille jalon yhteiskunnallisen päämäärän nimissä. Sisäisestä sankaruudesta on tullut traditionaalista ulkoista sankaruutta: kaunis on kuolla kun joukkosi eessä jne. Usko itseen ei ole enää uskottavaa, nyt pitää pelätä oikeasti ja taistella kynsin hampain. Ja juuri kun olin onnistunut kehittämään terveen itseluottamuksen...

Timo 19:10 (0) kommentoi

17.11.04

 

Psykomerkintä 2

Suloinen masennus, ihana taantumus, kun saa olla sairas. Tarvitsisin lisää tätä, ajattelin. Mintun tuntuma aivan tavalliseen flunssaan on, että älykkyysosamäärä laskee 30 pistettä. Jos näin on, olen varmasti saanut suuren osan takaisin, ja jotenkin tuntuu siltä, etten tekisi tällä yli jäävällä älyllä mitään. Se on silkkaa hukkakapasiteettia, jota käytän, kuten monet muutkin, turhan informaation imppaamiseen, lehtien ja blogien lukemiseen.

Asiapaperin, oppikirjan tai sanomalehden äärellä silmiään hierova ihminen katsoo tai ainakin toivoo olevansa järkevä ja kiinni empiriassa. Sairaana saatoin unohtaa nämä anglosaksiset päiväunet ja uppoutua oikeaan yöhön: luin mm. eurooppalaista kulttuurifilosofiaa ja Jyrki Pellistä.

Pian olen taas liian hereillä, liian varuillani, huolten kalvama. Tauti on mennyt, mitä nyt? Onko kirjoittamisesta kiinnekohdaksi?

Palaan taaksepäin. Kuumeen kohotessa tasaisesti tajunta supistuu hiljalleen ja hallitusti. Ajatus kiertää pientä ympyrää hieroen varovasti muistin patinoitunutta pintaa, kunnes se alkaa heijastella, syksyn kiiltävä kilpi, josta voi nahdä itsensä. Pysähtynyt, kokoava valo: toiset, jotka ovat kalareissulla pohjoisessa, varmaan kokevat jotain samaa kuin minä, joka en ole mennyt päänuppia kauemmaksi. Ja minulla taitaa olla mukavampaa. Niin regressiivinen tila kuin tuollainen onkin, vähän yksinkertaisen oloinen ja mykkä, on todella miellyttävää tuntea, että omaa sielua on vielä jäljellä. Voi keskittyä siihen, millaista on olla minä. Sivumennen sanoen minusta on pitkään tuntunut siltä, että tämä keskittyminen onnistuu toisilta paljon helpommin kuin minulta.

Millaista siis on olla minä?

Jatkuu.

Timo 03:04 (0) kommentoi

16.11.04

 

Eräänlaisia kommentteja

Nähdä (jossain jonkin tai jonkun) ruma haamu: nähdä olematon ruumis.

Pikkusielu on näppärä olemassa. Sen voi myydä pirulle, jonka on itse maalannut seinälle.

Timo 19:16 (0) kommentoi

 

Psykomerkintä 1

On siinäkin narsismin ja omahyväisyyden laji: ajatella, että kaikki romahtaa, jos itse on jotain mieltä. Opin ilmeisest jo varhaisessa vaiheessa, että minä olen se, jonka kuuluu tarkkailla, ymmärtää ja luokitella, samaan aikaan kun toiset ottavat hämmentävästi kantaa, tahtovat eri asioita, etsivät etuaan epäkristillisesti. Itsessäni voin havaita lähinnä reaktioita, jonkinlaisia impulsseja, joita ei oikein hallitse. Ne vaativat kärsivällistä tarkkailua ja työstämistä. Tiedän, että lapsena saatoin viivytellä suolen tyhjentämistä viikon verran. Ehkäpä Freud tiesi mistä puhui.

Erilaiset kannanotot häiritsevät minua yhä enemmän ja enemmän. Se ei juuri helpota, että olen jossain määrin oppinut tulkitsemaan lukemaani poliittisesti. Eniten kiusaa tieto siitä, että useimmat lukevat lehtiä, ehkä muutakin, juuri tuolla tavoin.

Asettuminen tiedon puolelle mielipiteitä vastaan on jos ei muuta niin kiltin koulupojan filosofiaa, sellaisen, johon uskotaan mutta jolta ei jolta ei odoteta osallistumista. Varsin viattomana selvisinkin koulusta. Toivoin, että jokin tiedonala veisi minut mennessään, mutta yksikään ei saanut kiinni pientä universalistia. Luonnollisestikaan en löytänyt mistään sellaista todellisuuden osaa, joka tyydyttäisi minut silkalla todellisuudellaan ja joka kelpaisi kaiken mitaksi. Moni kuitenkin tarvitsee juuri tuollaisen tietofetissin saavuttaakseen jotain ja kyetäkseen pitkän aikavälin tavoitteelliseen toimintaan.

Minä olen pikemminkin nostalgikko, joka mieltää olleensa aluksi kaiken saastan (ja epäilyksen!) yläpuolella. Olin kiireisten mutta suojelevien keski-ikäisten vanhempien kasvattama pikku prinssi, voimaton, yksinäinen, ihmispelon lamauttama lapsi, joka hallitsi maailmaansa täydellisyys- ja itseriittoisuusfantasioillaan sekä pikkuvanhuudellaan. Kaikenlainen röyhkeys ja tiedon sotkeutuminen mielipiteeseen loukkaa suoraan tätä lasta. Pohjalaiseen ylpeyteen yhdistyvän pientalonpoikaisen vaatimattomuuden ja yksin uskosta -opin vaikuttamana onnistuin kehittämään toimimisesta tabun. Elämäni tarkoitukseksi muodostui päämäärätön jaarittelu, kunnianhimo asettui itsekritiikin palvelukseen. Kahleet kiinnitettiin ja ovi lukittiin: systeemi toimii siten, että mielenliikkeeni jauhavat kaiken ulosmenevän tarkoituksettomaksi, eriytymättömäksi massaksi, siis paskaksi, joka täydellistää vangin nöyryytyksen. On vaikea ottaa mistään vastuuta, kun tuntuu, ettei ole muuta annettavaa. Siksi paras vastaus kysymykseen, mikä on tämän palstan tarkoitus, on, että blogi on minulle (t)ulostuslääke. On kerta kaikkiaan pakko katsoa, mitä olen syönyt!

Olin nuorena kaino konservatiivi ja se tuntuisi yhä turvallisimmalta, mutta kiltin lapsen hyvä tahto ei ole estänyt minua pettymästä syvästi niin auktoriteetteihin kuin itseenikin auktoriteettien näkökulmasta.

Vaikka kuinka kunnioitan todellisuusperiaatetta, olen hieman vapautuneena ajautunut runoilijamaiseksi hetken lapseksi. Halu valloittaa uusia merkityksiä lienee kytköksissä pariutumiseen ja heikkenee iän myötä, kun taas pitkäjänteisyys vaatii kiinnittymistä nimettävissä oleviin merkityksen kantajiin, kuten tietofetisseihin ja jonkinlaisiin laskettaviin resursseihin, joiden voi odottaa karttuvan. Minä olen koettanut pitkään olla mukana muodon vuoksi, puoliksi salaten itseltäni ja toisilta sen, että resurssissa on minusta korvikkeen maku.

Jatkuu.

Timo 11:16 (0) kommentoi

14.11.04

 

Ruoholahti, Gräsviken

Aurinko tähtää Suomenlahdelta. Naakat kiiltävät vihreällä nurmella. Marraskuun idus on käsillä ja kaikki selvää. Lapsiperheet tekevät surulliseksi.

Timo 23:10 (0) kommentoi

12.11.04

 

Keuhkohuumeesta vielä

Vielä kehdannen sairauden varjolla sopertaa pehmoisia, vaikka kuumetta ei enää olekaan, vaikkapa sanoa tupakasta jotain positiivista ja naureskella omalle roolihahmolleni: minä saan yleensä olla se, joka tilittää tilannettaan enemmän tai vähemmän hermostuneena ja epätietoisena, tietäen tekevänsä itsestään naurettavan, taantuen lapseksi, joka kaipaa rauhoittavia sanoja. Tällaisessa tilanteessa vastapuolen voi miltei olettaa tupakoivan. Syy on selvä: Tupakka tekee käyttäjästään coolimman. Kyse ei ole pelkästä vaikutelmasta.

Tupakan tyynnyttämältä on turha odottaa eläytymistä ja kovin spontaania sympatiaa, sen sijaan tunnekirjoon voi olettaa syntyvän kiintoisia vaihesiirtymiä. Kaikki me tunnemme tupakoitsijan hymyn, joka on hillitty, puolinainen ja hitaasti syttyvä, ja hänen vakaat mutta ironiset tuumailunsa, jotka sopivat käytettäviksi suhteellisuudentajun varmenteina.

Ihmiset, jotka kykenevät pysyttelemään tupakan satunnaiskäyttäjinä, voivat aina tarvitessaan turvautua edulliseen ja toimivaan akuutteja stressioireita lievittävään rohtoon. Minulle. joka en ole koskaan kokellut aktiivista tupakan nauttimista, ei tätä iloa ole suotu. En todellakaan aio kokeilla (jos tulen isäksi, saatan ehkä harkita laadukkaaseen sikariin tutustumista), semminkään, kun kukaties joudun tästä lähin elämään muutenkin siivommin. Voi nimittäin olla, että hengitysteitteni arvostelukyky on parantunut: ne eivät enää tahdo sietää ihmispölyä.

Timo 01:59 (0) kommentoi

11.11.04

 

omiT

Kuka jaksaa uskoa epäsovinnaisuuteen? Se ei ole muuta kuin kuolemantanssia (epä)uskottavuuden kanssa. Omituisuuden laita on toisin.

Timo 23:45 (0) kommentoi

10.11.04

 

Eroavaisuus

On aina mukava löytää Käymälästä ajatuksia, joita itsekin koko ajan koettaa tapailla, mutta joiden kehittely tukahtuu minun aivoissani verenvähyyteen.

Lauantaina 16. päivä viime kuuta, kun olin hummaamassa käymälöitsijän kanssa, meiltä kysyttiin kahteen otteeseen, mahdammeko olla veljeksiä. Muistan joskus aiemmin nostaneeni itse esiin kysymyksen, voisiko meitä luulla saman isän pojiksi. Jotenkin hän muistuttaa edesmennyttä isääni, pidättyväistä miestä. Pidättyväinen ja vaatimaton on nimimerkki Sven Laakson omakin isä.

Välillämme on ainakin yksi suuri ero. Parametri on fysiologinen. Sven kertoi, että hänen verensä hemoglobiinipitoisuus on poikkeuksellisen korkea, n. 190 g/l ellei ylikin. Lääkäri oli suositellut verenluovutusta. Minä puolestani olen iät ajat ollut hieman aneeminen. Viime perjantaina hemoglobiiniarvokseni mitattiin 123 g/l. Lääkäri epäilee keliakiaa, joka on veljelläni jo todettu.

Timo 15:29 (0) kommentoi

8.11.04

 

Näkis vaan

Järjen nimissä kuten nimissä yleensäkään on paha sanoa mitään.

Mies on masentunut, ei tiedä mitä haluaa, joten ostaa talon, jossa hän näkee jotain vaikka ei itse talossa viihdykään eikä jaksa korjata sitä. Talo muodostuu rasitteeksi. Mies masentuu lisää, ei tiedä mitä haluaa, joten seuraavaksi hän kirjoittaa. Mitä?

Timo 21:07 (0) kommentoi

 

Minimanifesti

Rupean runoilijaksi, ainakin yhdeksi vuorokaudeksi: äitini nähkääs saapuu huomenna illalla. Päätän nyt itse, mitä kirjoitan. Olen ollut ihan hyvä arvaamaan, mitä olenkaan sillä voittanut? Halpaa luottamusta; hieman lisäaikaa pahanteolle. Vastuu omin sanoin, kuten sanotaan. Sitten toistetaan toisten sanoja hautaan asti. Lopettakaa jo se järkipuhe, kun siitä ei kuitenkaan tule mitään.

Timo 20:41 (0) kommentoi

7.11.04

 

Suomalainen malli

Suomalainen tavoittelee järjen mukaista elämää uskomatta siihen, pitämättä siitä, onnistumatta siinä. Lopulta suomalainen tappaa itsensä, jotta ei olisi järjen tiellä.

Timo 19:35 (0) kommentoi

5.11.04

 

Hengissä

Hankkiuduin lopulta lääkärin vastaanotolle. Löysivät keuhkokuumeen. Röntgenkuvassa se näkyi vasemman keuhkon yläosassa, jossa tulehtunut putkisto loisti valkeana pensaana. [Vaikkei keuhkokuume olekaan keuhkoputkien vaan -kudoksen tulehdus, niin suunnilleen tuollaiselta se nopeasti vilkaisten näytti. Tupakoijan sopii miettiä keuhkojensa fraktaalisuutta ja vaikkapa sitä, miten keuhkoissa on myrkkyihin kosketuksissa olevaa pinta-alaa saman verran kuin Punavuoren Ahvenen kabinetissa ilman kalusteita ja ihmisiä, mutta raikkaalle ilmalle jää keuhkoissa tilaa jokunen sadastuhannesosa siitä mitä huoneessa on. Lisätty klo 19.24]

Tämä siis oli seuraus bloggaajien pikkujoulusta savuisessa kabinetista (vaikka pohjalla ehkä tuntuikin mm. aiempi alusvaatteettomuus). Pienikin tupakan tuoksahdus saa minussa nyt aikaan pahoinvoinnin sekaisen yskänkohtauksen. Keuhkot ovat herkkä elin: en haluaisi asettaa niitä vaaraan turhan päiten, kun olen ehtinyt jo altistua asbestillekin.

Nyt tuntuu siltä, että tupakointi saisi olla rikos. Kuvittelen tupakan avulla täytäntöön pantavia kuolemanrangaistuksia. Live by the dope, die by the dope. Noinhan juuri käy suurelle osalle keuhkohuumeen käyttäjistä. Kova hinta toisten ilman pilaamisesta, vaan minkäs voit.

Luulisi, ettei pienimuotoinen kirjoittelu ole liian rasittavaa tässä antibiootin vaikutusta odotellessa - kun vain pystyn keskittymään! Kuumeessa ajatteluni muuttuu lyyrisemmäksi: abstraktit käsitteet tuntuvat lähinnä tukkoisuutena ja lievänä pahoinvointina. Kuume tuo mukanaan paljon sekavuutta, mutta samalla myös varmuutta, koska se ei salli normaalin ajattelun ylimalkaisuuksia ja ulkokohtaisuuksia. Jos pääsisin alkuun, saattaisin kirjoittaa paremmin kuin koskaan aiemmin, mutta nyt menen lepäämään.

Timo 14:29 (0) kommentoi