aikani

21.2.05

 

Amore is more

"Kyoto - less is more!" lukee paidanselkämyksessä. Teksti erottui sankan savun seasta, kun poikkesin Saunabarissa keskiviikkona. Kioton sopimusta juhlistaneessa tilaisuudessa esiintyi yllättävän mainio bändi, jolla oli kiusallisen mielikuvitukseton nimi. Laura kysyi, mitä mahdan miettiä hassuine ilmeineni. Mietin iskulausetta.

Lentävä lause less is more yhdistetään yleensä arkkitehti Ludwig Mies van der Roheen. Mies suunnitteli kuuluisan lasitalon eikä tiettävästi ollut kiinnostunut naisista.

Jan-Erik Andersson kirjoittaa uusimmassa Nuoressa Voimassa (6/04):

"Modernismi karttoi kodikkuutta. Kodikkuutta pidettiin jopa passiivisen naisen yrityksenä vangita mies, joka rakensi uutta teknologiaan ja puhtauteen perustuvaa yhteiskuntaa."

Less is more -lauseen väännelmiä ovat postmodernisti Robert Venturin tylsä "less is a bore" ja tylsiä valkoisia taloja suunnitelleen Charles Mooren "Moore is more". Ehdoton suosikkini onkin ystäväni Samuli Alpin "a mess is more", johon olen tässä lisännyt tarpeellisen artikkelin "a" omine lupineni.

Anarkistis-neuroottinen sekoiluestetiikka, jonka toinen tunnuslause voisi olla "parempi pakka sekaisin kuin väärässä järjestyksessä", luontuu vaatimattoman kokemukseni perusteella paremmin kirjoittamiseen kun arkkitehtuuriin. Luova sekasotku: my mess is more. Or: my mess is your mess.

Otaniemen arkkitehtiopiskelijat käyttivät ainakin takavuosina puolivirallisena tunnuksenaan anarkistien ympyröityä A-kirjainta. Sellainen heilui vappuaattoisin Runebergin patsaalla noenmustana neonkeltaisessa lipussa, joka on kai nyttemmin kadonnut. Olen kyllä valmis myöntämään, että vähemmänkin anarkistisia ammattikuntia lienee - ja varmaan laajemmalti kuin poliittisesti naiivimpia.

Timo 18:27 (0) kommentoi

 

Hekumaa ja ylellisyyttä

"Poissa silmistä, poissa mielestä" on joskus ihan hyvä neuvo. Jos vaikka on ostanut kalliin kirjoitusalustan, joka on kun kuitenkin osoittautunut turhaksi pöydän tukkeeksi, niin lienee parempi laittaa se rullalle ja kaappiin kuin jättää pöydälle harmittelun aiheeksi. "Aika tavaran kaupittoo," on äidilläni tapana todeta, mutta pullakahvien hinnalla voisin myydä alustan vaikka heti, mikä tulikin mieleeni...

Timo 11:12 (0) kommentoi

20.2.05

 

Kansanfysiologiaa kansalle

Suomalainen kotiruoka on vaarallista. Se aiheuttaa ilmavaivoja ja vatsan turvotusta, joista seuraa raskas ja vaivautunut olo, jäykkä ja kumara ryhti, huono itsetunto ja seksuaalinen onnettomuus. Suosikaa ulkomaisia ruokalajeja!

Suomalainen mies ei ei puhu eikä pussaa, ja se näkyy naamasta. Olen nykyisin aika ahkera molemmissa lajeissa: poskeni ovat kiinteytyneet ja ulkonäköni parantunut.

Timo 19:02 (0) kommentoi

 

Tänään keitin ensimmäistä kertaa elämässäni kahvia perkolaattorilla.

Timo 18:22 (0) kommentoi

 

Timo 18:21 (0) kommentoi

 

Koetan tarttua johonkin

Kuva: Earl Grey.

Aika ja paikka: 11. 2. 2005, bloggaajatapaaminen ravintola Toverissa.

Tunnisteet: kuva

Timo 18:19 (0) kommentoi

19.2.05

 

Pintapuolisesti bloggaamisesta ja depressiosta

Blogikirjoittelu on keskimäärin depressiivistä. Niin väitän. Masennukseensa apua hakeneiden ja saaneiden kirjoittelu erottuu valtavirrasta jopa positiivisena ja pirteänä.

Minun on ollut vaikea arvioida tilaani. Vaikutan ihmiseltä, joka kykenee olemaan masentunut ja onnellinen samaan aikaan. Depressioni näkyy keskittymis- ja aloitekyvyttömyytenä, taipumuksena tarrautua yksityiskohtiin ja jäädä miettimään niitä loputtomiin, elämän kaikkinaisena pysähtymisenä. Olen ollut ahdistunut, alistunut ja apaattinen, mutta aina kuitenkin jotenkuten onnellinen enkä ole koskaan menettänyt elämänhaluani. Minulla ei ole elämässäni ollut "oikeasti vaikeaa", ja siitä lähipiirinikin kärsimyksen kuninkaat ovat minua soimanneet - ja olen uskonut. Siispä olen tehnyt kaikesta vaikeaa, mutta olen silti voinut jatkaa pakoiluani - ongelmasta toiseen.

Arvottava psykologisointi sopii kirjoittamiseen sikäli hankalasti, että esimerkiksi blogimaailmassa depressiivinen ote näyttää tuottavan tietynlaista taattua laatua. Masentuneen kyvyttömyys uskoa kritiikittömästi itseensä ja muihin luo tekstille ankaran filosofisen perustan. Latteuksilla ja lässytyksellä ei ole kasvuedellytyksiä. Toisaalta lukija turhautuu huomatessaan kirjoittajan jämähtavän paikoilleen: pitkään ja vaivalloisesti kirjoittaja miettii, miten asioihin pitäisi suhtautua, tarkistaa kenties huokaisten pari faktaa, mutta ei pysty päättämään, miten asioiden pitäisi olla, saati tekemään niille mitään.

Bloggaaminen on siitä erinomaista kirjoittamisterapiaa, että sitä ei harjoiteta terapian nimissä vaan periaatteessa autonomisesti. Vertaistukikin on parhaimmillaan silloin, kun vertaisuus paljastuu vasta vähitellen, tutuiksi tulemisen kautta. Olen muuten huomannut, että bloggaajien kannattaa tavata toisiaan kasvokkain niin usein kuin mahdollista. Suurissa massatapaamisissa ei välttämättä ole tilaa outsidereille ja vastarannan kiiskille, mutta pienemmissä varmasti. Väitän, ettei blogiympyröissä edes ole sellaisia riitoja, joiden osapuolet eivät voisi melko huoletta istuutua vastakkaisille puolille pöytää.

Timo 18:12 (0) kommentoi

17.2.05

 

Mallilleen

Tietokoneeni on pitkästä aikaa siististi työpöydällä. Pöydän ääressä on mainio, tyttöni hyljeksimä matalaselkänojainen ruskea toimistotuoli jostain 70 - ja 80-lukujen taitteesta. Eero Aarnio oli Martelan palveluksessa noihin aikoihin, ja tuoli voisi hyvin olla lähtöisin hänen kynästään.

Koneen uusi paikka on osa projektia nimeltä "elämä järjestykseen - eroon alemmuudentunteesta ja avuttomuudesta". Hieman pelkään, että merkintäni kadottavat projektin edetessä vähänkin runollisuutensa ja muuttuvat asiallisiksi ja luotettaviksi.

Timo 19:56 (0) kommentoi

15.2.05

 

Eiköhän kohtsillään se pähkäily taas ala

Jospa siis kirjoittaisi ajattelematta? Edistääkö se todella kirjoittamista, että kuvittelee menettäneensä puhekyvyn. Tämä oli (ja on) se hieno menetelmä, josta intoilin viime viikolla. Kyseessä on siis yritys pakottaa sisäinen monologi kirjalliseen muotoon. Mutta onko sisäinen puhe itse, sanojen makustelu ja kuvitellut keskustelutilanteet, hyvän kirjoittamisen este vai perusta? Käytännön harjoitukset sen näyttävät. Huomaan, että tarvitsen niitä varten tämänkertaista kevyemmän aiheen (itse ehdotan aiheeksi subjektia).

Eikö tällaisen menetelmän tarve kerro jostain syvemmästä ongelmasta, ennen kaikkea keskittymiskyvyn puutteesta? Se erityinen pulma, johon yritän konsteineni pureutua, on aivostoni rangaistus- ja palkkiojärjestelmän taipumus käsitellä pelkkiä toimintojen mentaalisia representaatioita ja pallotella niitä edestakaisin mahtavan hallintakoneiston sisällä.

Mietin juuri aimo tovin "aloitekyvyn" monisyisen problematiikan hyödyntämistä tässä merkinnässä, enkä päässyt puusta pitkään.

Eikö ole ihmeellistä, että rattoisassa seurassa pystyn ilmaisemaan itseäni melkein kuin näitä neurooseja ei olisikaan.

Timo 22:12 (0) kommentoi

 

Jahkailua, mutta vähemmän

Olen lukenut saksalaista valistusajattelua ja alkanut tiedostaa yhteiskunnallisesti. Muuttuuko aika ja mihin suuntaan?

Timo 20:56 (0) kommentoi

12.2.05

 

Tapasin joitakuita

Osoittauduin luottavaiseksi. Puhuin taas liikaa, varsinkin poissaolevista, ja nyt olen sanaton - mutta edelleen luottavainen. Ja kiitollinen. Kuulette minusta vielä...

Timo 11:48 (0) kommentoi

11.2.05

 

Paperilehtirääppiäinen 2

Tapani Ruokanen kyselee uusimmassa Suomen Kuvalehdessä lukijalta, tietääkö tämä, mitä ovat phising ja spamm. Tuon jutun luettuaan kokee varmaan moni itsensä Internet-ekspertiksi. Minä ainakin.

(Julkaistu aiemmin Sediksen kommenttipalstalla)

Timo 17:36 (0) kommentoi

 

Piimäjää

Taloyhtiön uusi asukas katseli kummissaan valaistusta huoneesta yöhön, kun vein pari jäädyttämääni puoliksi juomatta jääneen piimäpurkin sisältöä sisäpihalta löytyvään hieman jäpanilaishenkiseen kivikkopuutarhan sirpaleeseen ja peittelin ne kevyesti lumella. Toivottavasti utelias rouva ei sotke kaunista suunnitelmaani. Tarkoitukseni on, että keväällä, kun sammaleen itiöitä alkaa lennellä ilmassa, niitä odottaisi kivikossa valmis kasvualusta. [Jälkihuomautus]

Timo 00:25 (0) kommentoi

10.2.05

 

Tapaamisiin

Huomenna osallistun blogiriehaan, ylihuomenna luokkakokoukseen - ensimmäistä kertaa, ja kyse on paluusta vuoteen 1989. 80-luku oli minulle yhtä kuin peruskoulu. Seitsemännellä luokalla luokkakokouksen järjestämistehtävä delegoitiin minulle. Sen olisi pitänyt tapahtua vuonna 2000: ajankohta kaiverrettiin sormuksiinkin. Toivottavasti minua ei pidellä pahasti.

Timo 23:58 (0) kommentoi

 

Kevyttä kevätlukeneisuutta

Akateemisen kirjakaupan alennusmyynti näemmä jatkuu. Ostin sieltä viime lauantaina romaaneja yhteensä kymmenellä eurolla ja kahdeksallakymmenellä sentillä: Esa Sariolan Miehelle kuuluu kaikki, joka sisältää pelottavankin terävää psykologista aikalaiskuvausta ja sutjakkaa juonittelua, sekä Leonard Cohenin Kauniit häviäjät, joka sekin vaikuttaa alkunsa perusteella varsin lukukelpoiselta.

Timo 17:10 (0) kommentoi

 

Kupla Khan

Asun kuplassa. En ole voinut tälle seikalle paljoakaan. Joskus parkkeeraan kuplani keskelle seurustelevaisia. Kerään huomion itseeni ja tunnen kuitenkin olevani ulkopuolinen. Tarkkailija en voi sanoa olevani, sillä tarkkailija osaa asettua tarkkailijan asemaan - ja sitä paitsi tarkkailee pikemmin toisia kuin itseään.

Voisi kysyä inspiroituneella äänensävyllä, mitä tämä heikkous on. Mikä kapinan laji tämä on? Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, se täytyy selittää.

Nuorna vältin kolmea asiaa: työtä, seksiä ja alkoholia. Se on - sallikaa selittää : aikuisten elämään sotkeutumista.

Timo 16:43 (0) kommentoi

 

Korjailin lyöntivihreitä. Siksi päivitys. Ei muuta lyhyttä sanottavaa.

Timo 16:13 (0) kommentoi

 

Tahden katolla vilkkuu

Aivoni ajattelevi aika ajoin harrastella fennomaanista hyperkorrektiutta ja lisätä vierasperäisiin sanoihin astevaihtelua. Auto - audon on ansainnut paikkansa kaikkien perstuntevien suomalaisten selkäytimissä. Sana "taksi" voisi taipua sanan "kaksi" tapaan, mutta se ei kuulostaisi kielihistoriallisesti uskottavalta. Saksen eli suksen taivutuskaava saa riittää. Seksi sen sijaan on ollut osa suomalaista arkea sen verran kauan, että se ansaitsee kahden kaavan. Saamme ensi alkuun joukon käteviä eufemismeja ja voimme vaikka olla sehden.

Timo 14:57 (0) kommentoi

 

Kynän pyörittelyä

Pidän viimeksi otsikoimastani merkinnästä tavallista enemmän - huolimatta tekstin epäselvyyksistä, jotka keskittyvät ensimmäiseen kappaleeseen. Koetin siinä sanoa taas jotain kirjoittamisesta.

[Tämän merkinnän aloituskappaleesta vasta surkea uhkasi tulla. Korjailin sitä klo 16:39. {Korjailin tätä huomautusta klo 17:15.}]

Myös Amerikassa on pohdittu kirjoittamisen vaikeutta (linkki Kasasta):

American writers today drink much less than their predecessors. I asked a psychoanalyst what they do instead, to take the edge off. "Exercise," he said.

Tuon lisäksi olen keksinyt toisenkin keinon, jolla aion saada itseni tuottamaan tekstiä - ja myös ajattelemaan paremmin. Uskon sen täydentävän kuntoharjoittelua hyvin. Vihjasin menetelmään jo. Paljastan sen myöhemmin.

Kuten Tommi kommenttinsa mukaan, koetan minäkin vieroittaa itseni turhasta puheliaisuudesta. Yllättänen useimmat ystäväni toteamalla, että tämä ei ole minulle niinkään filosofinen kysymys - sille, jota ajatustenvaihdon yleinen mielekkyys askarruttaa, suosittelen stimuloivaa opetuskasettia, Nevanlinnan ja Relanderin radio-ohjelmaa, joka on äänitetty Radio Helsingin studiossa tammikuun viimeisenä päivänä kuluvaa vuotta. Sen voi ladata tästä, kelata sitten vaikka puoleen väliin ja antaa pyöriä.

Tommi pelkää asettuvansa tosiasioiden tielle, minä en niinkään (en varmaan ole yhtä vastuullisessa asemassa kuin hän), paitsi jos puhutaan sellaisista faktoista, jotka koskevat minua ja ovat tärkeitä minulle ja - osin välillisesti - läheisilleni. Yritän ylläpitää edes jonkilaista selvyyttä siitä, mitä minussa tapahtuu ja mitä minä teen: jos olen sekaisin, se saa näkyä, jotta asian voi korjata. Kova ja varmasti elitistinenkin koulu tämä tällainen, mutta minua ei kiinnosta pakoilla vastuuta loputtomiin.

Olen sekaisin, sen myönnän, hullu tuskin, mutta sekaisin, erinomaisen sekaisin - kuten asiani. Mutta jos kynäni pysyisi terävänä kaikissa käänteissä eikä minun tarvitsisi luopua kaikista niistä pyyteistä, jotka jotenkin onnistuvat naamioitumaan totuudenrakkaudeksi, itseluottamuksellani olisi ainakin jokin konkreettinen perusta.

Timo 14:54 (0) kommentoi

8.2.05

 

Palasin salilta Siriuksen suuntaan.

Ajattelu on kallis harrastus ja mahdoton työ.

Mainitkaa jokin vastuullinen asema, joka sallii täyden avoimuuden ja älyllisen rehellisyyden.

Jos osaisi kirjoittaa ajattelematta...

Tämä on pelkkä päiväkirjamerkintä. Paras jättää otsikotta.

Timo 22:26 (0) kommentoi

 

Haaveilusta ja kommunikaatiosta

Kehotus, jonka esitin lukijoille edellisessä merkinnässäni, liittyy henkilökohtaisesti aivan keskeiseen kysymykseen: Minne minä työntäisin tämän monologismini? Blogin pitäminen ei ole toistaiseksi tarjonnut vapautusta, sillä olen sensuroinut itseäni, pitänyt mölyt mahassani ja tämän seurauksena kärsinyt henkisestä ummetuksesta.Tahtoisin kuitenkin sanojeni säilyvän. Rakastun pieniinkin ideoihini. En halua pakata niitä mustaan säkkiin ja kantaa psykoterapeutin vastaanotolle.

Kun runotyttö nimittää minua monologistiksi ja sanoo, ettei tunne ihmistä, joka leijuisi kauempana maan pinnasta kuin minä, lienee syytä jonkinlaiseen huoleen, huoleen, jonka on parasta olla jotain muuta kuin hätäilyä ja kulmat kurtussa kulkemista. Minä pysyn oudosti jotenkin huolettomana, vaikka olisin kuinka ahdistunut ja monenlaisten päähänpinttymien riivaama. Tämä johtunee siitä, etten jollain tapaa ole juurikaan tekemisissä asioiden ja ihmisten itsensä vaan ensisijaisesti näiden mielikuvitusedustusten kanssa. Ei ihme, että olen valittanut mielikuvituksen puutteesta, kun kuvittelukyky on jatkuvasti puolustuskäytössä. (Voisin tässä vaiheessa kertoa äärimmäisen yksinkertaisesta kirjoitusharjoitusideasta, jonka keksin tänä aamuna, mutta säästän tuon myöhemmäksi.)

Se, mikä toisille on vain kiinnostavaa kieli- ym. peliä, on toisille totista totta. Pelkästään tämän ilmiön tutkimisesta muodostuisi lähes (ja tämä "lähes" voi olla turhaa varovaisuutta) kaikenkattava filosofinen ja humanistis-yhteiskuntatieteellinen ohjelma.

Elämäni on yksinpuhelua. Kaikki alkaa siitä ja päätyy siihen. Dialogin tehtäväksi jää sen stimulointi. Itse monologin tehtävä on simulointi. Onko sen ulkopuolella mitään? Rakkaus kai murtaisi rajoja, mutta fantasian muurit ovat vankat ja olen oppinut suuntaamaan "toden" rakkauteni tavoittamattomiin kohteisiin. Olen yksityishenkilö Don Quijote, haarniskani sisällä vallitsee privaatti keskiaika. Aivan, olen kuin kuka tahansa yksinäinen teini, vaikka olen yksinäinen ainostaan mielenlaadultani.

Olen efektiivisesti pitänyt itseäni nerona.

Asuttamani maailma on kuvitetu maailma, ihmisyhteisö eritoten. Pyrin tietenkin realismiin. Olen sisäistänyt paljon järkipuhetta - tulematta järkiini. Pitkään oletin, että tieteiden, erityisesti kovien, kunnioittaminen takaa, että siteeni todellisuuteen säilyy riittävän vahvana. Paskan marjat.

Laura sanoo, ettei minuun saa kontaktia ja etten kommunikoi. Niin, mitä minä teen: jatkan hänen ajatustaan. Kommunikoin vain itseni kanssa myös pyrkiessäni ymmärtämään mitä toinen sanoo.

Toisaalta kun ajattelen ääneen yhdessä jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka suhtautuu keskusteluun samalla tavoin kuin minä, en raaski ajatella, että kommunikoisin puutteellisesti. Vaikka kyse olisi jaetusta narsismista, niin kommunikaatio eli jakaminen toteutuu silti. Miksi ei toteutuisi?

Sen, joka haluaa kommunikoida kanssani, on oltava valmis ottamaan sanani vastaan ja käyttämään niitä omassa monologissaan. Muuten jään vaille yhteyttä.

Timo 11:57 (0) kommentoi

6.2.05

 

Haaveissa päiväunet

Minua vetää puoleensa luonnollinen hypnagoginen tila. Miten sitä voisi venyttää? Miten tuossa tilassa voisi kirjoittaa?

Intensiivinen keskustelu on yksi parhaista itsesuggestiomenetelmistä. Lukijat, jotka katsovat olevansa siitä riippuvaisia, kuten minä olen, ilmoittautukoot.

Timo 12:50 (0) kommentoi

 

Liikaa liikuntaa

Hakeuduin pitkästä aikaa kuntosalille. Sen jälkeen tunsin oloni raukeaksi ja onnelliseksi. Aulatilassa liikuntakeskuksen palvelunhaluinen työntekijä alkoi kysellä, voiko auttaa. Minä mutisin jotain avutonta astmalääkekuurin käheyttämällä äänelläni. En osannut sanoa suoraan, että odotin vain ystävääni, joka oli tiskillä asioimassa ja joka sanoi minun näyttäneen kovin masentuneelta.

On mukavaa, kun harjoitusrupeaman jälkeen päässä ei liiku mitään. Pystyn lähinnä muodostamaan kuvitelman, että minustakin voisin täten kuoriutua hiljainen ja kaunis nukkemies, sellainen, joka kelpaa psykonartullekin seuralaiseksi ja leikkikaluksi. Tuon päämäärän valossa on huolestuttavaa, jos uupuneisuus ja ajattelukyvyttömyys, joiden tulisi kertoa orjan ahkeruudesta ja luotettavuudesta, saavatkin tämän näyttämään syvän onnettomalta.

Timo 12:21 (0) kommentoi

5.2.05

 

Missi, paikko

Toisaalta jos missikisoja ei olisi, jotain vastaavaa olisi pakko keksiä. Tekopyhyyskin ilmenee riitissä.

---

Ei minua oikeasti kiinnosta mielipiteiden lausuminen konkreettisista ilmiöistä. Tämä näkyy nähdäkseni.

Timo 08:11 (0) kommentoi

4.2.05

 

Missien tirkistelystä

Olen tuntenut tiettyä anarkistista sympatiaa ja (vahingon)iloa seuratessani menneen viikon lööppikuningattaren edesottamuksia: "kohumissi" on onnistunut pitänyt pilkkanaan lähes jokaista mahdollista (jollei mahdotontakin) kansallisen kauneuskilpailun sääntöä. Missi-instituutiohan on 30-luvun jäänne, joka on jo aikoja sitten banalisoitunut roskaksi mutta josta on yhä jäljellä itse rituaali. Rituaaliin tarvitaan joukko tietyt yksinkertaiset kelpoisuusvaatimukset täyttäviä nuoria naisia.

Missikisat ovat osa sitä salaperäistä, Panunkin esilletuomaa, ideologiaa, jossa 20-vuotias nainen saa esittäytyä ihanneaikuisena. Missikilpailuissa kandidaatit on perinteisesti puettu kypsiksi mutta samalla virheettömiksi ja viattomiksi malli-ihmisiksi.

En tiedä, johtuuko vain omasta vanhenemisestani vai myös siitä, etteivät muoti ja yleisö enää suosi kovaa ja keinotekoista Übermensch-lookia, mutta mielestäni missiehdokkaat ovat nykyisin jotenkin vähemmän mukahienostuneita, enemmän tavallisen tytön näköisiä ja sikäli myös seksikkäämpiä kuin menneinä vuosikymmeninä. Entinen viileä glamööri ei ole enää elvytettävissä, ja on vaikea kuvitella koko julkityperyydelle mielekkäämpää kohtaloa kuin sen lopullinen lokaan vetäminen.

Yhtä kaikki misseyden koodi paljastaa jotain olennaista nuorena, naimattomana naisena olemisen koodista ja siihen sisältyvän seksuaalisen suvereniteetin ihanteen korrektista ilmentämisestä, ikään kuin hovietiketistä. Lähtökohta on, että missi ei voi olla virallisesti naitu. Tämä seuraa määritelmästä. Julkisuuskuvan on oltava puhtoinen ja kontrolloitu. Toisaalta neitsyyttä pidetään perverssinä ratkaisuna. Vääränlaista levottomutta voisi herättää myös se, että naisvalio ilmoittaisi olevansa vapaalla jalalla. Niinpä järkevintä on, että tytöllä on ainakin nimellisesti turvanaan vakituinen poikaystävä, jonka tulee silti pysytellä visusti taka-alalla ja jonka kauneuskuningatar (kuten myös perintöprinsessa) voi vaihtaa parempaan harkintansa mukaan.

Timo 23:03 (0) kommentoi

 

Jostain syystä

Aina kun kuulen sanan "maailmankuva" poistan asenteestani varmistimen.

Timo 13:48 (0) kommentoi

 

Tilanpäiten

Kaaostaa.

Runoilijat ovat sekaisin eri tavoin. Värisokea taluttaa muotosokeaa, kasvosokea ilmesokeaa.

Jos kieli on todellisuuden puku, väljä kieli antaa asioille enemmän tilaa liikkua lepattaen itse hassusti.

Hyvin istuvat sanat: kieli tekee maailman, joka tunnetaan tyylistään. Tyyli on käytetyn kaavan lajiolemus. Objektiivisuutta edellyttäville tarjoamme kipsivaloksia ja lateksia.

Katso etäisyyteen. Mittaa silmiesi etäisyys käyttäen työntömittaa ja tähteä.

Timo 12:12 (0) kommentoi

 

Vielä näkemättä

Tuskin mitään voidaan sanoa déjà-vun synnyttävien ärsykkeiden luonteesta. Silti pystyn eläytymään Janin [kommentissaan mainitsemaan] kokemukseen, siis siihen että juuri edellinen merkintäni tuotti kyseisen muistihäiriön. Voin kuvitella, että jotkin rakenteet ja ärsykkeet siinä ovat omiaan synnyttämään epänormaalin vasteen jonnekin ohimolohkon tienoille (déjà-vu -kokemukset ovat erityisen tyypillisiä ohimolohkoepilepsiasta, tuosta näkijöiden ja Jumalan hullujen vaivasta, kärsivillä). Kiintoisa on tosin sekin vaihtoehto, että tässä kuvitelmassa itsessään on kyse déjà-vun kaltaisesta illuusiosta.

Kun koetan tarkastella merkintääni tarkemmin, havaitsen kaksoispisteiden jäsentämän loitsumaisen, jotenkin hengitystä mukailevan rytmin, johon ajatukseni usein hakeutuvat: kenties tuossa on puhuntani omin muoto.

Olen ehkä jo kertonutkin pienestä mutta mieleeni jääneestä tapauksesta, joka sattui vuosia sitten junassa. Tilitin eräälle neitoselle taipumuksestani puhua katsomatta toista osapuolta silmiin. (Nyttemmin olen päässyt tästä tavasta osittain eroon - mikäpä onkaan hauskempaa kuin katsoa silmiin kaunista naista, eikä kattoon koputtava sydänkään välttämättä saa sanojani sekaisin. Syy katsekontaktin välttelyyn taisi sittenkin olla kaikkinainen pullossa kasvaneisuuteni pikemmin kuin tuolloin muodissa ollut Aspergerin syndrooma tai jokin vastaava. Tapaani omistautua mietteilleni toisen seurassa en silti ole hylännyt.) Virkoin: "Kyllä se ääni kuuluu, vaikkei naama näy." En muista, katsoinko häneen edes sivusilmässä, mutta seuraavassa hetkessä tyttö keskeytti minut ja kertoi säpsähtäneensä oudosti. Kysyin, mahtoiko hänen tuntemuksensa liittyä sanoihin "ääni kuuluu". Hän vastasi myöntävästi. Olin osunut oikeaan, eikä kannaltani kyse ollut arvauksesta, vaan eläytymisestä ilmiöön, jonka tunsin jo lapsuudesta. Sanapari "ääni kuuluu" näyttää kantavan jonkinlaista fonologista ylivirittyneisyyttä, jota semantiikka vahvistaa ja josta rakentuu kukaties jonkinlainen takaisinkytkentäsilmukka. Ääni on ikivanha, voimakas sana, vaikka sen käyttäminen ei useimmissa tapauksissa sinällään riitä aiheuttamaan väristyksiä.

Timo 11:59 (0) kommentoi