29.9.04
Hankkisinko taas taskulaskimen?
Voin hyvin. Pieni stressi vaivaa ja estot, jotka haittaavat velvollisuuksien hoitamista. Mutta korvien välissä puhaltaa kuitenkin joitain raikkaita tuulia, raikkaampia kuin aikoihin. Tietynlaiselle kiltin, luottavaisen koulupojan asenteelle on nyt käyttöä ja nähtävästi muulloinkin.
Asuin Otaniemessä viisi vuotta. Kävin eilen siellä toisen kerran viikon sisällä. Teekkarit vaikuttavat tänä päivänä kovin pieniltä. Mutta jos olisin kohdannut kymmenen vuoden takaisen itseni, olisin voinut olla ylpeä tämän hukkumisesta massaan (jos muodin muutokset huomioidaan). Arkkitehtiopiskelijan habitus on keskivertoteekkaria ryhdikkäämpi, mutta minä olinkin maalaistollo ja wannabe-nörtti.
TKK:n verkkofasadi on kolkko, ja mitä verkonulkoiseen tulee, on myönnettävä. että kirjasto (kuvassa etualalla) on Aallon piirustuspajasta lähteneeksi aika kömpelö rakennus. Arkkitehtiosasto (siipirakennus, jonka sisäpiha on verhottu valkoisella marmorilla) on yhäti hämmentävä kokonaisuus. Ostarin laajennusosa (alhaalla oikealla, tietääkseni Elissa Aallon johdolla suunniteltu) on ankeasti detaljoitu möhkäle.
Otsikkoon liittyen, tietääkö kukaan Macille ilmaisohjelmaa, joka korvaisi funktiolaskimen tai joka osaisi edes ottaa neliöjuuren annetusta luvusta? On tämä varsinainen humanistikäyttis...
Timo 00:17
(0) kommentoi
26.9.04
Minä=pakkoajatus
Valitettavasti olen ollut viime vuodet vakavasti
narsistinen enkä ole kyennyt lukemaan toisten tekstejä.
Eipä sentään, mutta itseen täytyy väsyä, jota voi keskittyä johonkin muuhun. Bloggaaminen ei ole innostanut hetkeen. Se on yhtä ja samaa omakuvan loputonta työstämistä - kuvan mukaan tulo on konkretisoinut koko toiston - voimien hukkaamista representatiiviiseen, maagiseen, "memeettiseen" itsesäilytykseen: Jos en tarkkaile itseäni, katoan...
Minulla on kyky unohtua visuaalisiin detaljeihin. Onko se merkki välittämisestä, jos on valmis viilailemaan toisen nettisivujen ulkoasua yöt läpeensä, ajantajunsa ja itsensä unohtaen?
Eilen pohjoisessa, kadun päässä, oli lasinvihreä iltataivas.
Timo 17:58
(0) kommentoi
21.9.04
Postvisuaalista masennusta
Yritin tehdä blogistani taustakuvan avulla mediauskottavamman. Kuva ansaitsee paikkansa jos ei muuten niin siihen uhraamani ajan vuoksi. Menetetyn ajan muistomerkit sopivat palstalleni.
Kuvatukseni kertoo mielelenlaadustani liikaakin: se on silkkaa kitschiä. Tosin niin on matematiikkakin, tai niin Mikko T. väitti perjantaisessa keskustelussa, jossa Matti lupasi seurata muuatta gurua, jonka nimen unohdin, ja julistautua emotivistiksi rationaalisuuden suhteen.
Seuraavaksi koetan tehdä lehteä. täytyy tosin ensin syödä jotain. Olen tänään unohtanut ruokailun miltei tyystin. Tämän vaivaisen merkinnän kitjoittaminen osoittautui vaivalloiseksi.
Timo 22:48
(0) kommentoi
20.9.04
Viiden palstan menetelmä
Palstani suuri psykokertomus etenee alkutilan neurooseista ja kyvyttömyydestä avautuen ensin aistimelliseen läsnäoloon ja sulkeutuen sitten moraalisen toiminnan piiriin, kun vihdoin viimein olen kykeneväinen tekemään sen mitä itseltäni vaadin. Vastuullisuus ja tekninen osaaminen nähkääs edellyttävät toisiaan.
Olen saanut idean, jonka uskon ratkaisevan keskeiset elämänhallintaongelmani. Idea hahmottui perjantain vastaisen yön unien lomassa, ja alustavan kokemukseni perusteella se todella toimii. Olen innostuneena mainostanut ideaani monille, vaikken voi väittääkään sitä mitenkään omaperäiseksi. Myönnän auliisti, että kyse on lähinnä halusta kokea tehneensä jotain, minkä voi tulkita läpimurroksi henkilökohtaisessa elämässä. Joka tapauksessa päähänpistoni ansaitsee ehdottomasti paikkansa palstallani käsittelemien aiheiden joukossa. Läpimurto se on jo siinä mielessä, että idea on itselleni epätyypillisesti käytännöllinen.
Olen aina ollut kiinnostunut asioista, jotka vaatisivat kirjallista käsittelyä, mutten totuuden nimissä ole koskaan oppinut hallitsemaan kirjoitusprosessia. Otteeni siitä on vain heikentynyt samalla, kun maailmankuvani on monimutkaistunut ja naiivi uskoni kaikkien päähänpistojeni käyttökelpoisuuteen on kohdannut kolhuja.
Keksintöni on kirjoittamistekniikka tai pikemminkin -järjestely, jota nimitän viiden palstan menetelmäksi: Avaan ruudulleni viisi vierekkäistä kapeaa teksti-ikkunaa, mikä ei ole ajanmukaista näyttöä käytettäessä temppu eikä mikään.
Viisi riittää hyvin, sillä en usko, että missään tilanteessa voin edes yrittää seurata useampaa kuin kolmea rinnakkaista ajatusketjua. Tällöin kussakin tilanteessa jää kaksi palstaa vapaaksi.
Tekstiä on helppo siirrellä palstalta toiselle, ja kun sitä on paljon, oikeaa kompositiota voi hakea vierittämällä ikkunoiden sisältöjä toistensa suhteen. Palstojen leveyksiä voi vaihdella tarpeen mukaan. Palstojen väliset linkit ja viitteet ovat mahdollisia.
Tämä teksti on ensimmäinen viiden palstan menetelmällä laatimani. Olen samalla saanut mainion tekosyyn kirjoittaa kirjoittamisesta. Toisaalta ylimääräiset palstat sallivat sen, että voin kirjoittaa kirjoittamisesta niin paljon kuin haluan, oli varsinainen aihe mikä tahansa. Minun ei tarvitse lopettaa vain siksi, että mielijohteeni karkaavat kauaksi pääasiasta.
Puhuessani onnistun useinkin palaamaan aiheeseen, jolta poikkesin minuutin tai pari aikaisemmin jonkin houkuttelevan sivupolun takia, mikäli toiset keskustelijat tämän sallivat, mutta kun koetan kirjoittaa, ajatusketjulla ja sitä myöten koko projektillani on taipumus katketa hairahtumista seuraavaan itsekritiikin väkivaltaiseen hyökkäykseen. Menetelmäni takaa eräänlaisen turva-alueen, joka estää minua ajautumasta liian helppoon luovuttamiseen: vastuunpakomatkani tyrehtyvät leveään marginaalin.
Periaatteessa kukin palsta voi olla toinen toisensa marginaali, mutta ainakin asiaproosassa jokin on valittava tärkeimmäksi. Olkoon se keskimmäinen. Se edustaa sisällön tasolla pääasioita ja muodon tasolla leipätekstiä. Ehdotukset valmiiksi tekstiksi kerätään siihen. Rönsyt ja keskeneräiset ajatukset ohjataan toiseen ja neljänteen palstaan, yleisluontoiset huomautukset, rakennehahmotelmat, täysin asiaankuulumattomat mielijohteet ja muu marginaalinen uloimpiin palstoihin.
Kunkin kirjoitusrupeaman lopuksi koetan järjestää sen minkä voin, mutta sekavankin prosessin tila on paljon helpommin hahmotettavissa kuin sellaisissa järjestelyissä, joita olen kokeillut aiemmin. Epävarmat ilmaisut on helppo erottaa varmoista, eikä houkutus epävarmuuden peittelyyn uhkaa liian aikaisessa vaiheessa.
Mieltäni rauhoittaa kirjoittamisen tarkastelu pasianssin tapaisena pelinä, jossa ratkaisu hahmottuu keskelle.
Yli jäävän materiaalin voi lopuksi siirtää erityiseen marginaalikirjastoon tai suoraan toiseen viiden palstan projektiin. Sitä paitsi olen ennenkin julkaissut tekstifragmentteja blogissani.
Jos haluan palata vanhaan aiheeseen, asettelen alkajaisiksi vanhat yritelmäni laitimmaisille palstoille. Toisaalta ei haittaa, jos osa palstoista jää tyhjilleen. Se vain osoittaa, että kirjoittamisprosessi etenee hyvässä järjestyksessä. Mutta kun keskittyminen uhkaa herpaantua tai kirjoituskammo iskeä, apupalstat tulevat todella tarpeeseen. Mitään ei tarvitse jättää kirjoittamatta vain siksi, että se ei sovi valmiiseen rakenteeseen.
Minusta on suhteellisen luontevaa ajatella, että kaksi ensimmäistä palstaa sisältää pohjustuksia, "esipuhetta"
ja kaksi viimeistä edelleenkehittelyjä, "jälkisanoja". Mutta jos tarkoitus on työstää akateemista tutkielmaa, näihin tarkoituksiin voidaan käyttää vain näytön toista laitaa, kuten seuraavassa hahmotelmassa, jossa palstat on numeroitu vasemmalta oikealle:
- tutkielman runko, työsuunnitelma, ongelmanasettelu, päähypoteesit
- johdattelut, yleinen ja projektispesifi pohdinta, alustavat johtopäätökset
- kehkeytyvä leipäteksti
- aineiston valinta, vertailu ja muu käsittely, lisätiedon tarve
- aineisto ja siihen liittyvät kommentit
Tässä mallissa ei enää juuri ole vapaita palstoja. Joutunen siis hankkimaan vielä suuremman näytön ennen kuin voin ajatella akateemista loppu- tai jatkotutkintoa.
Siunattu teknologia!
Timo 15:51
(0) kommentoi
17.9.04
Pressitiedote
Ylioppilaslehti kolahti postiluukusta. Lehdessä on Juha Merimaan kirjoittama näyttävä artikkeli "Tervetuloa Blogistaniin", joka paperiversiossaankin sisältää sinisellä painettuja linkkitekstejä!
Sivumennen sanoen edellisessä numerossa oli kiintoisa artikkeli Janne Kivivuoresta, tuosta ärhäkän popperilaisesta akateemisesta pamfletistista ja ehdottomasti Suomen tunnetuimmasta tommipommista. Vaikka vaikuttaisi ennalta käsin todennäköisimmältä, että kyseessä on Väinö Linnalta lainattu pseudonyymi, Heli Suomisen jutussa poseeraa Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kuivakka virkamiestutkija, joka 36-vuotiaana on jo tehnyt pitkän uran molemmissa lajeissaan.
Timo 11:17
(0) kommentoi
16.9.04
Täytyi parannella edellistä merkintää. Otetaan lauseenmuodostukseen kroppa mukaan!
Timo 20:22
(0) kommentoi
Minä, ruumisti
Nuorempana mielsin itseni ruumissäkkiä perässään laahaavaksi pääksi, mutta viime aikoina osat ovat vaihtuneet. Ruumiini tietää mitä tahtoo, toisin kuin raihnainen järkisieluni. Älylliset kykyni eivät ole vakuuttaneet minua mistään: Ne ovat ainoastaan lupailleet sitä sun tätä - ja koettaneet salata sen, etteivät ne alkuunkaan selviä siitä informaatiomäärästä, jolla normaali, vetreä ruumis vaivatta ruokkii mieltä joka hetki.
Päätän yhä useammin virkkeeni kolmeen pisteeseen, sillä teinimäisesti uskon, että kaunis ruumiini hoitaa loput... ...ja ymmärrän, ettei bloggaaminen ole sellainen harraste, johon kannattaa uhrata aikaansa sukupuolisen erottautumisen pelissä, tuossa bloggaajille loputonta päänvaivaa aiheuttavassa.
Timo 18:24
(0) kommentoi
Pakoilija ylittää järkensä
Kulutan ahdistusviihdettä eli luen blogeja sisäistääkseni toisten itsehallinnan muodot niitä itse toteuttamatta ja ohittaakseni oman tilani, josta myös kirjoitan sivuuttaakseni sen.
Taas sitä ollaan lainaamassa toisten riivaajia, kun omat eivät riitä! Tosin aivan lahjaton tuskin löytää näin paljon näin helposti.
Itse toimintatavassani ei ole mitään uutta. Omat tavat ovat niin ikiaikaisia kuin mikään voi olla yksilölle.
Jospa joudun kirjoittamaan jotain täysin järjetöntä ja hallitsematonta loikatakseni yli niistä lukemattomista itsekastraation sudenkuopista, joita olen vuosien saatossa kaivellut ja joihin putoan nahkoineni ja karvoineni kykenemättä kampeamaan mitään toimintakykyistä "parempaa minua" ylös. Kykyjä voisi olla. Viimeisin kuva ei nimittäin kerro totuutta siitä, millainen alkuvoimalaitos ruumiini nykyään on...
Mutta haluni suojella (neuroottisuudessaan vakaan tilan saavuttaneita) lukijoitani on kova. Toisen otaksuttujen arkojen paikkojen palvonta on muuten selvästi sukua "metodiselle alemmuudentunnolle" (hei Tommi, säilyttäisikö se kaikki tabut vai ei?); näitä vastassa on järkiperäinen keskustelu siitä, mitä itseltä ja toisilta voi edellyttää.
Timo 14:22
(0) kommentoi
14.9.04
Pieni huomautus kuvituksesta: Kaikki tämän palstan valokuvat ovat nyt alkuperäisessä, editoimattomassa muodossa (jos kuvakoon pienentämistä ei oteta huomioon).
Timo 20:57
(0) kommentoi
Rekonstruktio
"Iso kuva ihmisen matkasta tarkentuu", kirjoittaa päivän Helsingin Sanomat. Tämä ihmiskuva on ajoitettu tammikuun ensimmäisen päivän iltaan. Sen myötä kuvatoimitus aikoo palata egotripiltä ja suunnata uusiin kohteisiin.Tunnisteet: kuva
Timo 18:12
(0) kommentoi
Päälaki
Ihminen on kova ylhäältäpäin.
Mies luopuu sanoista siinä missä hiuksista.
Tunnisteet: kuva
Timo 17:13
(0) kommentoi
Fragmentti
Kuin päiväsi
aurinkoisin yösi
laskevat toisiaan?
Timo 17:09
(0) kommentoi
Poistin tylsän lehtikuvan. Voin valita uuden.
Timo 16:55
(0) kommentoi
Makoisaa
Näin unta, jossa Ilkka Kokkarinen viljeli Saarenmaalla karviaisia ja oli kolmenkymmenen paikallisen neidon suosiossa. Tunsin luonnollisesti alemmuutta. Ja kateutta.
Timo 09:53
(0) kommentoi
Yöterapiaa
Niin, mitä lupasinkaan? Näin illalla mielessä pyörii yhä ajatuksia ulospääsyä tai raukeamista etsien, arvottomia mutta ylpeitä kuten ajatukset tapaavat olla. Voin kirjata silkasta velvollisuudentunnosta. Puhuin koko illan. Ajatuksia siis on, eikä edes inhota: ei mitään freudilaista anaalista häpeää, vaan ihan kevyt olo, kun voi vain sanoa ja.
Metodinen alemmuudentunto, siitä pitäisi vielä puhua. Tuon vitsin kaikkia ironisia tasoja ei jaksa siilata, ja samalla kyse on ainakin toiveen tasolla täysin totisesta asiasta. Puhdasta irrationalismia siis, arveli Mikko, vaikka kelpuuttikin ilmaisun orjamoraalin määritelmäksi. Moiset perverssit retoriset eleet näyttävät rehoittavan siellä, missä persoonan kiinnostavuus rakentuu ja elää henkilökohtaisista kaunoista ja yrityksistä hallita niitä. Tapasin muuten Tommin rouvineen lauantaina. Pois se meistä, että olisimme niin nyrpeitä olleet kuin autiolla kadulla vastaan astellut Lipponen.
Tommi selitti tekstinsä päämotivoijaksi ajan, jonka hän vietti Tampereella tiiviissä, epätoivoisen kunnianhimoisessa ja todellisuudessa irtautuneessa opiskelijayhteisössä. Oma taustani on hieman samanlainen: kun koetin opiskella intensiivisesti arkkitehtuuria, oli lama ja A-osasto oli melko lailla eristyksissä muusta maailmasta. Olin itse tietämätön ja alemmuudentuntoinen, lapsenomaisesti yhtä aikaa uhmakas (en suostunut jäljittelemään) ja takertuva -- siten täydellisesti pienen piirin kummallisuuksien heiteltävissä. Tommi tuskin oli yhtä kehittymätön, ja ehkä juuri siksi hän yhä jatkaa lähipiirinsä purkamista yrittäen nostaa siihen ja itseensä kohdistaman kritiikin irti alkuperäisestä kontekstistaan, yleiselle tasolle. Minusta vähän hätäisesti.
Timo 01:24
(0) kommentoi
13.9.04
Impetusteoriaa
Tein päätöksen, etten anna enää ajatusteni huuhtoutua huitsin dev/nulliin, vaan järjestän ne aina jotenkin. Blogin yksinkertainen pinomuoto on mukava, mutta ei tokikaan kaikkien tarkoitusten mukainen. Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia opiskelutekniikkaan liittyviä ilmaisia vinkkejä. Mikä on paras tuntemanne muistiinpanoväline?
Timo 13:04
(0) kommentoi
Sää jatkuu, välähdellen ja paukkuen. Aika sulkea kone ja silmät.
Timo 01:56
(0) kommentoi
12.9.04
Vetonen
"Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa." Tokoinrannassa vesi liikehti levottomasti.
Valot välkkyivät rypistyneessä mustassa kalvossa ja punasivat taivaan, joka repesi. Reiästä hohti sinisenä hehkuva yläpilvi.
Ajattelin ryhtyä kirjoittamaan laulellen, Sediksen taannoisesta vinkistä vaarin ottaen: On hyvä ottaa mielentilojensa hallinta omiin käsiinsä, ja kun kädet ovat heikot, niin ääni kantaa. Mutta asentoni ei ole hengen kulun kannalta otollisin, ja pelkään, että naapurit saattaisivat kummastua liian äänekästä veisuuta. On myöhäkin: päivällä laulatti reippaammin.
Yhtä kaikki hyräilyn tarkoitus on kehkeyttää autenttinen, omatekoinen tunnetila, jonka intentio suuntautuu sosiaaliseen elämään mutta joka ei sotkeudu siihen ja sen reunaehtoihin ikävästi ja peruuttamattomasti. On parempi olla iloinen kuin surullinen. Mutta ihan itsekseen hymyileminen on parempi kuin vahingonilo.
Timo 23:47
(0) kommentoi
11.9.04
Lehtikuva
Taustalla tuntuu jäsentymätöntä ahdistusta, joka nousee toiveesta nähdä jo metsä puilta, puu lehdiltä. Suurinkin lehti on pian maassa.Tunnisteet: kuva
Timo 23:14
(0) kommentoi
Tyhmyyden logiikasta
Se tyly klovni kertoi taannoin koettaneensa miettiä, kuka se Aika on. Hyvä kysymys. Haluan kai rakastaa Aikaa, mutta jälkeen jääneenä päädyn kirjoittamaan ylistyssanoja neiti Ajan takapuolelle.
Hieman kuin koettaisi sopeutua ajatukseen omasta tyhmyydestä sen sijaan että keskittyisi opiskeluun.
Timo 13:54
(0) kommentoi
Merkintä, jonka julkaisin kai parisenkymmentä minuuttia sitten, katosi Bloggerista ja ilmestyi tuohon ylös. Huomatkaa suhde aikaan.
Timo 13:14
(0) kommentoi
10.9.04
Tunnisteet: kuva
Timo 19:08
(0) kommentoi
9.9.04
Saatteeksi viikonlopulle 2
En ole tyytyväinen siihen, mitä päivällä kirjoitin. Syvempää ja selkeämpää analyysia tarvitaan.
Tommi täsmentää, mitä mitä metodinen alemmuudentunto tarkoittaa: "Samoin alemmuudentuntoinen ei luovu alemmuudentunnostaan vaan pitää sen hygieenisistä syistä voimassa ja kiinnittää huomionsa asioihin, jotka pysyvät alemmuudentunnosta huolimatta."
Kuulostaa kauniilta, vai mitä? Epäilen, että oma jälkikätinen ajatukseni on petollisempi kuin toisen alkuperäisempi. Neuroottisten mielenliikkeiden heittelemänä reagoin asioihin sekavasti. Koetan tässä hiljalleen rakentaa tästä ja ehkä muistakin teemoista jotain tolkullista.
Timo 18:37
(0) kommentoi
Kokeilu: ihmiskasvoinen teknologia
Tässä se on. Kuva nousee tekstin rinnalle.Tunnisteet: kuva
Timo 16:18
(0) kommentoi
Editoin edellistä merkintääni. Lisäsin Blogger-profiiliini jonkinlaisen kuvan minusta. Valmistaudun kuvittamaan hengentuotostani...
Timo 15:24
(0) kommentoi
Saatteeksi viikonlopulle
Kasvokkain keskustelemista ei voita mikään. Kun puhun, ajatukseni liike ei lakkaa. Olen laiska kirjoittaja, ja pysähtelyt, joita kirjoittamishistoriani on täynnä, eivät näytä suurimmaksi osaksi antaneen mitään.
Keskustelin tiistai-iltana aina viisaan Matiaksen kanssa pitkään ja laveasti. Saan palata keskustelun aiheisiin monta kertaa, jos katson ne kirjallisen käsittelyn väärteiksi. Ja katsonhan.
Otin melkein puheeksi tamperelaisten bloggaajaystäviemme levittämät ongelmat. Ruodintaamme ei ehtinyt Tommin uusin, ei tosin yllättävä, idea metodisesta alemmuudentunnosta, mutta siihen lienee mahdollisuus palata viikonloppuna (olikos Tommi tulossa tännepäin?), jos kiinnostusta riittää.
Tuollainen idea herättää minussa spontaania kiinnostusta, mutta olen aika skeptinen. On siinä toki luja epistemologinen ydin: on erittäin perusteltua pitää omaa tietämystään ja taitamustaan radikaalisti puutteellisena, on hyvä tietää ettei tiedä. Mutta tarvitaanko siihen alemmuudentuntoa. Synnintuntokin kuulostaa viisaammalta.
Alemmuudentunto ilmenee suhteessa toisiin ihmisiin. Se on yksilön kokema tunne, yleensä sosiaalisesti eristävä. Mitkä metodi siitä voisi tulla? Joku tämän päivän ernopaasilinna voisi kirjailijankammiostaan julistaa käytävänsä tuollaista metodia, ja ehkä kyse ei olekaan lopulta mistään muusta -- kenties Tommin viittaus yliopistomaailmaan oli tarkoitettu huumoriksi.
Luin vasta nyt Tommin mietteen Matin kommenttipalstalta: "Metodinen alemmuudentunto on samaa etiikalle kuin metodinen epäily oli aikanaan epistemologialle." Etiikasta on siis kyse ja kartesiolaisesta metodista. Tämä on erinomaisen valaisevaa.
Ilmeisesti tarkoituksella Tommi välttää puhumasta jostain mikä kuulostaa hyveeltä ja josta voisimme käyttää sellaisia positiivisesti latautuneita ilmaisuja kuin rohkeus ja nöyryyskin. Tällöinhän vaarana on ainainen vajoaminen juuri siihen itsetyytyväisyyteen, joka halutaan eliminoida. Analogia synnintuntoon toimii tässä! Tommipommimainen ratkaisu onkin tarjota metodi varmuuden vuoksi mahdollisimman rumassa kääreessä, oikeastaan niin, että ruman kääreen käytöstä tulee itse metodin olennainen osa: se on eräänlainen "kyynikon koan", joka viestii halveksunnasta sovinnaisia reaktioita ja viime kädessä mys luonnollista kieltä kohtaan, kuten tässä (Ihmissuhteet-blogin kommenttipalstalla): "Tottakai abortti on murha. Vitsi on vain siinä, ettei murha ole aina huono asia."
Alemmuudentunto-projektin suurin ongelma lienee sellainen ilmeisesti puolittain tahallinen käsitesekaannus, jossa itse kullekin tuttu arkinen alemmuudentunto, jota on toisinaan vaikea erottaa ylemmyydentunnosta ja joka de facto on aika ikävä sosiaalisten ongelmien syy ja seuraus, saa yllättäen kylkeensä jonkin kummallisen intellektuaalisen pönkän.
Olen tässä koettanut perustella, miksi minun on erittäin vaikea vakuuttua "metodisen alemmuudentunnon" rehellisyydestä. Etiikassa radikaalin epäilyksen täytyisi kai olla puolueetonta. Epäluuloisuus, halveksunta, ylemmyyden- ja alemmuudentunnot -- mitä apua näistä voisi olla? Oma huonommuus on kiintoisa lähtöoletus, mutta en vielä ole nähnyt sitä käytettävän rakentavalla tavalla. Psyykemme rakenne tekee projektista todennäköisesti liian vaikean. Jos haluamme pohtia, onko parempi keskustella inhimillisten heikkouksien ohi kuin läpi, joudumme joka tapauksessa koettamaan edellistä tietä. Filosofoinnin perusmotivaation ei tarvitse olla tätä kummempi.
Mutta mä miksi näitä mietin? Taidan olla turhan altis tietynlaisille vaikutteille. Pyrin itsekin siihen, että alttiuteni kehittyisi silkasta heikkoudesta joksikin metodin tapaiseksi...
Toisten halullisten sielujen väliset ja sisäiset riidat, joita usein hämäävästi nimitetään ristiriidoiksi (ikään kuin niistä voisi päätyä mihin tahansa), tarttuvat tähän kirjoittajaan kuin takiaiset, nopeammin kuin ehdin puristella pois. Eikä näin takkuista tapausta kehtaa viedä mihinkään, etenkään kun tuo selvittämisen halu näyttää olevan niin kova. Puhun usein liikaa, kuten alun perusteella arvasittekin.
Hiiri kissalle räätälinä -faabeli tulee taas mieleen: En suoralta kädeltä usko falsumeihin enkä siten ihan mihin tahansa, heh heh, mutta synteesin saatan luvata. Vaan eipä tullut synteesiä...
Väittelyn kehittäminen sitä vastoin olisi paikallaan, eikös vain? Mutta ei siitäkään tule mitään ilman kunnioitusta ja luottamusta, noita tuollaisia lattean kuuloisia asioita...
Kasvokkain keskustelemista ei voita mikään.
Timo 13:30
(0) kommentoi
6.9.04
Kyseenalaistettavissa
Yritin kommentoida blogit journalismina -keskustelua Kari Haakanan palstalla, mutta kommenttiluukku ei kelpuuttanut viestiäni vaan varusti sen seuraavalla saatteella:
Your comment submission failed for the following reasons:
Your comment could not be submitted due to questionable content: it.tt
Please correct the error in the form below, then press Post to post your comment.
Kyseenalainen sisältö oli tämä:
Termin "journalismi" merkitystä ei ole sentään kiveen kirjoitettu, perinteisiin joukkoviestimiin korkeintaan - ja niiden historiaan, josta voi havaita, että sana "journal" on alunperin tarkoittanut ihan yksinkertaisesti päiväkirjaa. Ajan saatossa sanomalehdistö on täsmentänyt ja kehittänyt journalismin periaatteita ja standardeja. Uudenlaiset tiedotusvälineet, jotka eivät ole tyypillisesti olleet ensisijaisesti uutisvälineitä, ovat taanneet tälle prosessille haasteita.
Ehkä keskustelun perusongelma on siinä, että yleistermiä "journalismi" käytetään melko huoletta kahdessa mielessä, väljässä (ja sanomalehtikontekstissa melko triviaalissa) merkityksessä, joka käsittää lehtityön yleensä ja käytännöllisesti katsoen kaiken lehdestä löytyvän toimituksellisen materiaalin, ja tiukemmassa tiedonvälitystehtävän luonnehtimassa merkityksessä, kuten R. Blood tekee. Useimmat lehtikolumnit tms. eivät ole journalismia jälkimmäisessä mielessä.
Bloggaajia tyydyttänee parhaiten tarkastelutapa, jossa materiaalin kirjallinen/journalistinen lajityyppi lajityypillisine laatuvaatimuksineen on tärkeämpi erottelukriteeri kuin käytetty väline tai kirjoittajan ammatillinen status.
Timo 14:04
(0) kommentoi
Näköisiä unia 3
Stressinhallintakyvyssäni ilmenee vakavia puutteita. Koetan nukkua niin kauan kunnes hermoni tuntuvat kestävän. Sivutuotteena näen runsaasti unia.
Taivaan merkit ovat unieni perusaineistoa. Viime yönä näin koillistaivaalla pääkallon. Tulisipa ydinsota vielä tänä vuonna. Näin sanoen todistan fiksuuteni, tai ainakin itse koen sen, mikäli Tommipommia on uskominen.
Toissaöisessä unessani huomasin, että muusaani saa valon kuin karttapalloon: se nostaa hänen helmiäiset värinsä esiin.
Tunnisteet: unet
Timo 11:55
(0) kommentoi
4.9.04
Näköisiä unia 2: vapautumisia ja reaktioita
Univelan johdosta nukuin pitkään ja saavuin uuteen tilaan. Uni hämärtää päämäärät. Siinä tulee nähneeksi vaihtoehtoisia eläimiä, saaneeksi ja unohtaneeksikin ideoita, joita voisi ehkä myydä, jos toimisi mainosalalla.
On kaunis päivä. Naiset ovat kauniita. On mentävä ulos. Täällä ei ole mitään nähtävää.
Kävin eilen kaupungilla. Näin hyvin eteeni, katsoin ja kävelin. Sade oli tehnyt kaduista todellisemman näköisiä.
Elämänvietti vei edellisen yön unet, vaikka pihajuhlat olivat loppuneet jo puolilta öin. Olin hakenut liikkeestä, joka tuo mieleen kuvan Kekkosesta Havaijilla, viisitoista patonkia ja kaksi pullapitkoa.
Kävin siis toissakin päivänä kaupungilla. Näin ihmisiä, nuoria, ja vanhoja, rumia (ei kovin) ja kauniita (erittäin), tuntemattomia, tuttuja ja tunnettuja kasvoja Aatos Erkosta Pelle Miljoonaan. Näin ihmisiä ja tunsin oloni vapautuneeksi. Mitä nyt toistelin tuota lausetta mielessäni plus muita, joista muodostui vyyhti, joka olisi pitänyt purkaa pian. Tämä voisi olla tarinan alku.
Näin eläviä ihmisiä. En joutunut tekemisiin, mikä on mukavaa, kun haluaa kokea itsensä vapaaksi. Ei tule ristiriitaisia velvoitteita.
Jos kirjoittaja ei käsitä vapautta, ainakaan jatkuvasti, eikö teksti voisi, lukijoidenkin puolesta, sitä kautta, että tekstiin kirjautuvat vain vapauttavat liikkeet muiden jäädessä ahdistuksen peittoon? Ja ne muut, ne muutkin voisivat olla vapauttavia, jos ne kirjautuisivat.
Käymälä on sikälikin esimerkillinen pöytälaatikko, että se sisältää enemmän spontaaneja reaktioita muiden sanomisiin kuin mielipidetekstejä. Mielipidekirjoittaja tunnustaa aina jotkin vallat sosiaalisessa todellisuudessaan. Reagoija vain älähtää ja koettaa sanoa jotain.
Tunnisteet: unet
Timo 17:24
(0) kommentoi
1.9.04
Lippis
Noin kymmenvuotia poika puhutteli minua ylhäältä koulun pihalta: Hänen lippalakkinsa oli pudonnut kadulle. Tartuin lippaan ja kierteinen heittoni tavoitti avunpyytäjän kädet.. Pojat hoilottivat perääni: "Hyvä mies, hyvä mies..." Tällainenko tekee minusta hyvän miehen? Oliko tuo ylistystä vai ilkkumista: kiittivätkö lapset minua sen puolesta, jonka lakki oli lentänyt, vai ehkä sen, jonka oli heittänyt toisen pojan lakin? Iloinen tilanne yhtä kaikki.
Timo 18:34
(0) kommentoi
