|
30.6.06
Kuusi uu
Tunnisteet: kuu, kuva
Timo 13:14
(2) kommentoi
Te lempeät aamuihmiset,
herätkää hetki puolestani!
Timo 11:56
(0) kommentoi
28.6.06
Nurkkajumalan takana
Tänään ei tullut jalkapalloa, mutta peli näyttää saaneen minut availemaan televisiota, josta jo vieroituin lähes täysin.
Wim Kayzerin haastatteluohjelmassa FST-kanavalla tunteellinen aivotutkija Gary Lynch puhuu luolamaalauksi salaperäisyyden tunteesta, tunteesta, että jokin osoittaa [odottaa] nurkan takana, ja sanoo, että tämä tunne on tieteen motiivi. Olen aina rakastanut tällaisia ohjelmia.
Jos on olemassa yksi oikeus, jota tahdon aivan erityisesti puolustaa, se on oikeus etsiä. Tämän olin unohtaa, mutta tänä iltana oloni on avara ja lämmin.
"Kiintoisa" on sana, jota huomaan ryöstöviljeleväni. Mutta vilpitöntä kiinnostusta kauniimpaa henkistä tilaa saa etsiä, jos toki tuotakin tilaa.
Hieman aiemmin Teema-kanavalla saatoin nähdä muotisuunittelijadiiva Lagerfeldin melko halvannäköinen tussikynä kädessään piirtelemässä malliksi sitä, mikä häntä on jostain kummasta syystä kiinnostanut lapsesta saakka, siis kaikkea sitä, mikä on ihmisen päällä. Ihmetteli samalla, mikseivät kaikki piirrä, jos kirjoittavatkin - nuo kaksihan ovat melkein sama asia.
Sama mysteeri kai.
Tekisi mieli tehdä iso kuva, tai pari, pitkästä aikaa. Muutama luolamaalaus, vaikka sitten sanoin.
Timo 23:15
(0) kommentoi
Tiedusteluja
Jos tuo on totta, miksi vaadit minua uskomaan siihen?
Jos hän puhuu järkeä, mitä oikein nöyristelet?
Jos tuo on täyttä asiaa, mistä voitonriemu?
Timo 15:40
(0) kommentoi
Kirottua: minun on edelleen hirvittävän vaikea hyväksyä (tiedollisessa, moraalisessa ja sosioemotionaalisessa mielessä) omaa tunteellisuuttani.
(Entä se lapsellisista lapsellisin kuvitelma, että objektiivisissa tosiasioissa olisi jotain palvottavaa. Mitä sille tulisi tehdä?)
Timo 12:53
(0) kommentoi
Tahdot rikkovat kuvapinnan. Pärskeitä.
Timo 11:29
(0) kommentoi
Miehen tahto puhkaisee kuvapinnan. Pyörteitä.
Timo 11:16
(0) kommentoi
Raakileena ylikypsässä maailmassa
Kielituntumani on käynyt pehmeän hohkaiseksi juuri kun pitäisi onnistua. Mikä voima ampuu mielikuvatodellisuuteen nämä epämääräiset aukot? Kielessä on miltei aina jotain epäilyttävää. Minäkö se olin, joka ampui viestintuojan? On kai vai pakko, pakkopa pakko, kirjoittaa, vaikka kukaan ei määrää. Toimia jos ei vastoin odotuksia niin ilman niitä. Uskaltaa heeeeeeeeeittäytyä sinne tyhmyyteen ja huonouteen. Sinne tarkoituksettomuuteen, joka lakatessaan olemasta tarkoituksellista lakkaa olemasta myös itsetarkoituksellista, ja silloin...
Miksi esittää monologia, kun koko maailma on näyttämö?
Miksi en uskalla keksiä muita kuvitteellisia henkilöitä kuin itseni?
En kestä sanallista katatoniaani. Etsin apua spontaaneista ja pateettisista kieli- ja runokuvista, mutta ne ovat pelkkiä roiskaisuja, ne eivät tunnu tosilta. Pitäisikö niihin kuitenkin tyytyä, pitäisikö tehdä sopimus itsensä kanssa, että tyytyy huijaamaan itseä ja toisia... Miten pääsisin yli kielikammostani, ulos ilmaisemaan?
Ei ole muuta vilpittömyyttä kuin luottamus siihen, ettei toinen mene lankaan.
Olen kyllästynyt itsemyötähäpeään, tuttavalliseen itseivaan, silmäniskuihin, selittelyihin. Olen kyllästynyt sotkemaan asioitani. Olen kyllästynyt palvelemaan toisten ennakkoluuloja...
Timo 02:44
(1) kommentoi
Osaan kirjoittaa ainoastaan kävellessäni. Paitsi en käsilläni.
Timo 01:52
(0) kommentoi
27.6.06
Kevennys Kun altistuu, joutuu alttiiksi, ja kun kaunistuu, tulee kauniiksi, mutta kun lannistuu, miksi silloin käy? Onko tämä kysymys onnistunut?
Timo 21:53
(0) kommentoi
Maltin korvike
Karkeus ja kyynisyys ovat asenteista lapsellisimpia.
- Kemppinen
Kyynisyyden avulla koetetaan usein suojautua häiritsevältä paatokselta, fanaattisuudelta tai irrationaalisuudelta. Tyypillinen suojautuja on nuori mies.
Mutta onnettomissa olosuhteissa, jotka voivat koskea niin yksilöä kuin kollektiiviakin, kyynisyys ja fanatismi löytävät äkkiarvaamatta toisensa ja syntyy sekasikiö, kaikista asenteista salakavalin ja vaarallisin: poliittinen paranoia, kylmä ideologinen viha.
Timo 02:35
(0) kommentoi
Onko järjen ääni joskus oma ääni? Mikä on länsimaisen tradition viimeisin kanta tähän kysymykseen?
Timo 02:03
(0) kommentoi
26.6.06
& jälleen
Olisi paljon sanottavaa, mutta olen hetkeksi menettänyt rohkeuteni.
Nautin pidättelystä. Freud, sano.
Joudun ihmettelemään ja kysymään itseltäni joukon kysymyksiä. Koetan parhaani mukaan tehdä tämän omana itsenäni. Tämän kysymisen. Muutoin korpivaellus jatkuu varmasti.
Mitä minä oikein valitan? Niin te voisitte kysyä, mutta en tiedä, haluatteko, enkä suoraan sanoen välitäkään. Olen vain kovin tottunut kohdistamaan itselleni aggressiivisia välihuomautuksia jonkun vieraan roolissa. Varjonyrkkeilemään. Etsimään uusia vastustajia ennen kuin vanhoista on selvitty. On hyvä valittaa siten, että voi tunnistaa itsensä valittajaksi eikä vain valituksen kohteeksi. Tällainen vahvistaa egoa. Ilman riittävän vahvaa - tai selkeämmin ilmaisten selkeää - egoa, siis ilman riittävän kirkasta subjektiutta, olen toivottomasti ja kirjaimellisesti kärsimätön varjohahmo, zombie, narsisti ja masokisti. Siksi täytyy valittaa vaikka hävettää.
Mutta mistä minä valitan? Kun valitan, syvin valitus ei koske konkreettista asiaa eikä siihen sisälly konkreettisia vaatimuksia. Jos valittamisen aktissa sinänsä ei ole mieltä, sitä ei ole valituksessani. Mutta jostain olennaisesta on kyse, ymmärtääkseni kutakuinkin siitä, kunnioittaako itseään vai ei. Se on kunnia, josta ei voi kieltäytyä. Omaa valitustaan ei voi mielekkäästi katsoa mielettömäksi. Ja koska ei omaa niin ei toisenkaan.
Jos jokainen meistä valittaisi jonkun tai jonkin toisen nimissä eikä omana itsenään, miten onnistuisimme kunnioittamaan toisiamme? Miten onnistumme?
[Valitanko minä? Onko tällä väliä? - Klo 2.06]
Timo 23:04
(0) kommentoi
Itsekseenpuhelija iskee jälleen
Outoa, vaikeasti luonnehdittavaa. Olen tuskainen tavalla, joka ei näyttäisi olevan mahdollista ilman viime vuosina, kuukausina, viikkoina kertynyttä puolittaista sosiaalista (uskallanko sanoa) kypsyyttäni. Aiemmin saatoin olla lievästi masentunut pitkäänkin, vuosia, mutta sain olla huoleton, sillä pohjimmiltani olin irrallani kaikesta. Niinhän olen nytkin, mutta en viihdy kultaisessa häkissäni. Se ahdistaa, nimittäin se, ettei kyse ole vain minun tunteistani ja kyseenalaisista kärsimyksistäni vaan toisten, läheisten, kaukaisempienkin, ja se, etten muka voisi auttaa toisia mitenkään, kun olen tässä kurjassa kuplassa - jolla tuskin koskaan on ollut nettiyhteyttä vahvampaa kytköstä ulkomaailmaan. Tuskin koskaan.
Mutta miksi sanon näin? Eikö tämä loukkaa kaikkia ihmisiä ympärilläni, tämä vihjaus, ettei meillä muka olisi yhteyttä? Miksi olen yhä niin epävarma siitä, olenko läsnä, olenko ollut läsnä, tulenko olemaan läsnä? Miksi olen niin epävarma siitä, ovatko tunteeni todellisia? Kyynikkojen selitys, jonka mukaan Alemman Tason Miehellä ei ole tunteita (sosioseksuaalisiksi pelimerkeiksi ymmärrettyinä), ei riitä eikä sovi. Syy on syvempi ja varhempi.
Timo 21:43
(0) kommentoi
Säälin ylistys
Seiso täällä omalla pohjalla äläkä luota vieraan sääliin. Luota omaasi.
Itsesääli, mainio hätäsuoja. Vaatimaton oma tila.
Sääli on tunnon alku.
Timo 01:24
(2) kommentoi
Eräänlaista jalkapalloa
Juhannuksen seutu oli monimuotoinen. Kävelin kotiin kesäsateessa syrjäisen satama-alueen halki. Kantakaupungissa pelkurit luikkivat porttikonkeihin. Eivät arvosta liikuntamuodoista ylellisintä. Huomasin myös, ettei omien mielialanvaihtelujen seuraaminen kannata: selvästi ne eivät minulle vaihtele mitenkään kauniin säännöllisesti vaan ilmentävät onnistumisen- ja turhautumisentunteiden kaoottista dynamiikkaa, johon järkeistämisyritykseni osuvat aina myöhässä ja tekevät touhusta entistä sotkuisempaa ja lapsellisempaa.
Timo 01:16
(0) kommentoi
23.6.06
Suuret, vanhat sanat. Ne syödään.
Kieli, lahottajien rihmastoja.
Timo 11:34
(0) kommentoi
22.6.06
Pelkää hukkaavansa valppautensa sen kertomiseen, mitä havaitsee, informaatiosoturi.
Timo 12:01
(0) kommentoi
Kirjoitustyöstä 1
Uskallanko kirjoittaa niin hyvin kuin osaisin, jos..., vai jäänkö vain esittämään näytteitä, toisaalta sovinnaisuudesta, toisaalta outoudesta?
En ole koskaan kirjoittanut vakavissani. En ole varma tästä, mutta ehkä juuri tämä epävarmuuteni osoittaa, etten ole koskaan kirjoittanut vakavissani.
Aikomus tehdä jotain itseilmaisuksi lukeutuvaa "vakavissaan" tai "tosissaan" kuulostaa epäilyttävältä: tosikoksiko se aikoo; ottaako se itsensä liian tosissaan? Näin ollen kirjoittaminen on raskasta. Jossain mielessä sen on määrä olla. Se on raskasta, koska se edustaa vapautta. Raskainta on pysyä keveänä, olla kaikesta huolimatta. Rakas ystävä uskoo, sanoo, että kirjoittaminen tuntuu päässä ja sydämessä.
Sydäntä voi pilkata loputtomasti; se purkautuu vaikeasti.
Timo 11:53
(1) kommentoi
21.6.06
Iloista keskikesää!Tunnisteet: kesä, kuva
Timo 18:39
(1) kommentoi
Järjestyksen on oltava
Nyt kiintolevylläni on yksi tiedosto, jossa keskeneräiset blogimerkinnät ovat pinossa, keskeneräisimmät alinna. Järjestely toimii.
Timo 16:34
(1) kommentoi
Hytyistä
Nämä kesäpäivät hämmästyttävät. Kimpussani hääri paitsi koko joukko naarashyttysiä (annoin useamman hoitaa hommansa loppuun asti, olihan kullakin niistä oma tyyli, ja olin kuullut, että tällainen sallivuus on uhrin omaksi parhaaksi, vaikka veripisarani tuhrautuvatkin niiden suvunjatkamiseen) myös yksi paritteleva hyttyspari.
Koiraalla on komeat sulkamaiset tuntosarvet joilla se haistaa naaraan, naaraalla pienet piiskamaiset, joilla se haistaa ihmisen. Parittelutilanteessa hyttyset jäpittävät jäykkinä pyllyvastenpyllyä ja lentelevät vähän miten sattuu, koska osapuolet sojottavat vastakkaisiin suuntiin, mutta järjestelyn tehokkuutta meidän ei liene asiallista epäillä.
PilvijuttuKalasääskenkin näin, mutta sitä pitää nimittää sääkseksi, jos minulta kysytään. Päivä oli lauantai, lähestyimme Kivisiltaa. Sääksen ympärillä kierteli lokkeja ja variksia. Sillalta avautuva näkymä samaan suuntaan, itään siis, paljasti koko taivaanrannan täyttävän parven mantelinmuotoisia pilviä. Ja ilmalaivan muotoisia. Ja delfiinin-, miekkakalan- ja ankeriaanmuotoisia uhkeine tummine kylkijuovineen. Olisin halunnut ottaa pilvistä valokuvia, mutta joudun tyytymään sanoihin. Muistin vasta mökillä, että kamera oli koko ajan käsilläni auton keskikonsolissa. Kun jonkin ajan kuluttua palasin kuvaamaan pilviä, tavanomaisten kumpupilvien lauma oli ajautunut tielle.Joidenkin webartikkelien mukaan mantelipilviä esiintyy ainoastaan vuoristoseudulla. Olivatko nämä sitten jotain muuta? Tavanomaisempia Altocumuluksia tai Stratocumuluksia? Ufoja tuskin.
Mutta kuka tai mikä oli saattanut mökkimme rannalle hauenruodon ja simpukankuoria?
Timo 16:04
(0) kommentoi
Viiskantaan
Maanantain Hesarista havaitsin, että kävelykaduksi muutettavalle Helsingin Keskuskadulle tulee Penrose-laatoitus, samantyyppinen kuin Heurekan edessä. Jännää ja kivaa!
Timo 02:10
(4) kommentoi
Silmukka2
Tuota
jos et
muuta
työtä
...
Timo 01:54
(0) kommentoi
20.6.06
Silmukka
tuota
jos et opi
muuta työtä
...
Timo 18:56
(0) kommentoi
Pitkä viikonloppu Pohjanmaalla toi muassaan aimo liudan merkintöjä, lyhyitä valmiita ja keskeneräisiä pitkiä. Nuortean kesän hehku ja hekkuma vaikeuttivat kirjoittamista paluujunassa. Tässä lyhimmät. Pitkät ovat edelleen hajallaan kauniissa ilmassa:
Ateria, aterie, atery, ateri
Sana ateria tulisi lainata indoeurooppalaisiin kieliin, suomen lahjaksi sivistyneelle maailmalle.
Aistien kuuluisi terävöityä iän myötä.
Ymmärrätkö,
elämä ei ole latteus.
"Elämä" on tietysti, oletetusti.
En tavoita runon rytmistä tilaa, en esseen pitkää jännettä, kirjoitan siis aforismeja?
Timo 18:33
(0) kommentoi
18.6.06
Määritelmä
Poliittinen mielipide on toisten mielipiteistä.
Ota kantaa.
Timo 17:31
(0) kommentoi
Havaintoja perjantai-illalta
lattialla näyttäisi leijuvan sumua
aurinko laskee
kirkko on harmaampi kuin yleensä
Timo 17:24
(0) kommentoi
13.6.06
Johan nyt on paremmin.
Timo 10:08
(0) kommentoi
12.6.06
Vuorovaikutus kaikki kaikessa
Nyt olen ottanut käyttöön Bloggerin oman kommenttimahdollisuuden - tuohon Haloscanin rinnalle aluksi.
Timo 11:33
(1) kommentoi
Vanhuksen rakenne
En [aina] huomaan virheitäni, sillä pelkään jo pelkkää kirjoittamista. Olen aina ollut varmempi lukija kuin kirjoittaja, vaikka, kuten sanottu, olen arkaillut lukeakin vaikka kuinka. Jossain sanaa vielä pelätään, ja jokaisen valintani myötä pelkään minäkin hairahtuvani pahoille teille: kirjoittaisinko tämän lauseen kiusallani ja yllyttyneenä, vai varjelisinko vanhaa tapaani varjella vanhoja neitsyyksiäni ja kaikkia niitä muistoja, joita en muista, koska pelkään muistavani väärin?
Mitään en muista, mutta luulen tajuavani, millä tavoin dementoidun.
Eilen jossain lehdessä oli jokin aihe, josta olisin voinut kirjoittaa. Sellainen, josta vaikka Kasan Jussi olisi kirjoittanut, mutta en muista sitä.
Timo 10:52
(0) kommentoi
Tuo erakko on realisti, vetäytynyt valmistelemaan uutta iskua.
Timo 09:47
(0) kommentoi
Auringonkertoja
voisi olla parempi otsikko edelliselle merkinnälle. Miksi kirjoittaa uusia sanoja kun voi kehittää vanhoja.
Timo 09:13
(0) kommentoi
Auringonkatsoja
Olen ajatellut Isoa Karhujärveä
ja Isoa Orjajärveä
ja kahta jazzlevyä
joita ei ole olemassa. Inkivääriäänistä
saksofonia mittomassa rantafiinaa.
Jokainen kuolee nuorena
jos lasketaan kesäaamuja
jääkausia, pallonpuoliskoja.
Timo 07:02
(0) kommentoi
10.6.06
Vapaaherran elämää
Kaikkien älyttömien uhrausten jälkeen, joita olen luullut asuntoni viihtyisyyden vaatineen, en kykene lukemaan siellä, tuskin kirjoittamaankaan. Piirtäminen jää haaveeksi.
Kanssani sinne on ahtautunut jokin Suuri Toinen.
Matkalle en uskalla lähteä ilman tyynnyttelyä ja vakuuttelua. Katson, etten ansaitse, ja ulkomaille lähtö ahdistaa muutenkin, kaikki se epävarmuus, kaikki se mitä menetän astuessani maahan piirretyn kehän ulkopuolelle: vatsa, silmäteräni, menee sekaisin. Tuntuu oikeammalta jäädä vapaaehtoiseen kotiarestiin murehtimaan keskeneräisiä töitä ja toivomaan, että systeemi jonain päivänä huomaa alistumiseni ja armahtaa minut...
Kirjoitan tätä ystävän asunnossa, jonka inspiroiva henki on osaksi omaa aikaansaannostani. Täällä ei ole niin väliksi, alistuuko vai ylistyykö. Ulkona paistaa aurinko, ja tämä merkintä on liki olematon rykelmä julkisen elämän kannalta toissijaisia sanoja.
Timo 11:56
(0) kommentoi
Sanaluku
En ole kovin lukenut.
Lukeminen on terapiaa. Tietosanakirjan läpiluku, oikea luku oikeassa paikassa.
Väärässä ympäristössä itää kirjanpelko, oikeassa kirjat asettuvat keskenään suhteisiin, rauhanomaisiin, jännitteisiin, tuottavaisiin, luottavaisiin mielessäni.
Timo 11:29
(0) kommentoi
9.6.06
Pieni kielioppi
syntaksi, semantiikka
morfo- ja fonologia
metriikka
tropologia
onomatopoetiikka
Timo 10:38
(0) kommentoi
Liittyen aiempaan
Kehittyessään ilman suuria katastrofeja kommunikaatioteknologia vähentää merkkien materiaalisuuden minimiin, tekee välineistä vähemmän esineellisiä. Siinä missä ekspertiisiä palvovalla 90-luvulla puhuttiin "mediataiteesta" ja välineen haltuunotto oli viesti, meille 2000-lukulaisille tuo tyydytystä kokemus, että käyttämämme väline on halpa, tunnettu ja yhteinen. Uskon, että esimerkiksi maassamme viime aikoina koetun "runousbuumin" ja bloggaamisen kytkeytyminen toisiinsa ei ole sattuma: kumpikin ilmentää paluuta alkuperäiseen "ubiikkiin", "mobiiliin" ja intiimiin mediatodellisuuteen, jossa luonnollinen kieli on elänyt aina. Kieli on omaisuus, jonka jokainen kantaa mukanaan ja jonka mukana jokainen kantautuu.
Timo 09:42
(0) kommentoi
8.6.06
Minut voi voittaa esineellä.
Väline, se ei pysy välissä.
Timo 17:09
(0) kommentoi
Testantti
en halua itseäni inhimillistämässä elotonta seuraan ikäisteni tylsymistä ymmälläni ja jos olisit luettavissa sanana joka kantaa omansa niin toivon en usko uskoon uskomuksiin
Timo 16:48
(0) kommentoi
seisemänsadan
tai kolmensadan tuhannen
neliökilometrin alalta
kummia kokemuksia
Timo 13:36
(0) kommentoi
Esineet ja synkät tunteet
Minua ei pitäisi päästää näpertämään, nysväämään, säätämään, säheltämään, ei.
Esineissä on tuho. En halua nähdä itseäni inhimillistämässä elotonta, mutta ne ovat armottomia.
Eilen onni potkaisi, kun löysin roskalavalta lasikuitutuolin. Lupasin toimittaa sen vanhan kullan uuteen huoneeseen. Sitä pitäisi vain hieman kunnostaa.
Ensiksi päätin puhdistaa jalkaosan. Jossain vaiheessa patina alkoi irrota, jolloin jalkaan syntyi vaaleampi ja kiiltävämpi, laajeneva läikkä. En vieläkään ole varma, onnistuinko irrottamaan maalikerroksen, joka todella ja alun perin on erivärinen kuin pohjansa. Lopputulos on, että jalka näyttää kummalliselta ja likaisemmalta kuin aluksi.
Tähänkin työhön olisin tarvinnut teoreettisen perustan, tietoa materiaalisen maailman koostumuksesta ja käyttäytymisestä. Tieto on kaunista ja helpommin korjattavissa kuin tiedon fysikaalinen sovelluskohde. Symbolinen esitys on loputtomasti ja niin nykytekniikalla kuin perinteisemmilläkin vaivattomasti muovautuva todellisuuden osa. Sanat tottelevat ihmistä. Tuolit eivät, vaikka sallivat nöyrästi istua päällään. Tuolit ovat sivistymättömiä moukkia.
Hetken uhkaan vajota taas jonnekin, missä sanat muuttuvat esineiksi. Mutta pian pettymyksen purkaminen sanoihin alkaa toimia, kovin huonosti, mutta kuitenkin. Meille on opetettu ja opetetaan laajalti yhä, että sanat ovat halpoja hattaroita, joihin työllään maailmaa muokkaava tosimies ei koske, mutta olen kyllästynyt olemaan hutera tuoli, yksi tuolien heimosta, jonka masokistisissa fantasioissa vaikeneminen muuttuu kullaksi, ikään kuin objektiivinen todellisuus loukkaantuisi siitä, että siitä puhutaan. Täällä pohjoisessa harjoitetaan laajalti "realismia", outoa magian lajia, eräänlaista cargo-kulttia, joka käytännön sovelluksissaan tuo mieleen tuolileikin. Yhytän itseni palvomasta tuolia, sen materiaalista itsepintaisuutta, materialistista totuutta, suremasta lohduttomasti, sillä materia (tai tarpeeksi kova jätkä, elottomuuteen ylennyt) ei anna anteeksi toisin kuin ihminen.
Suhteessani elottomaan (niin symboleihin kuin materiaan) on yksityisen kuolemankultin piirteitä, jonkinlaista halua kivettyä itsekin elävältä - jo murrosiässä käytin ilmaisua "valaa itseni muottiin". En kuitenkaan tarkkaan tiedä, miksi esineen hauraus saa minut murtumaan jopa helpommin kuin toisen ihmisen. Mutta elottomat artefaktit ovat monin tavoin vähemmän ajallisia kuin ihmiset, joten huomaan asettavani niihin kvasiuskonnollista toivoa. Tämän lisäksi kykenen näkemään vastuuni esineistä selkeämmin kuin vastuuni toisista ihmisistä. (Miehisyyteni ilmenee lähinnä heikkouksina...) En ole saattanut koskaan havaita, että läheiseni olisivat vahingoittaneet toisiaan mitenkään näkyvällä tavalla. Ihmisten haavoittuvaisuus ilmenee minulle välittömimmin analogian kautta, rituaaliesineiden kammottavana särkyvyytenä. Esineet suojelevat meitä toisiltamme.
Jäin taas tuijottamaan eteeni. Mitäkö se auttaa.
Timo 13:29
(0) kommentoi
6.6.06
Integriteetin mielekkyydestä
Tätä voi pitää kehuskeluna, mutten muista koskaan ajautuneeni häpeällisiin tilanteisiin ajattelemalla omaehtoisesti ja harkiten. Kun olen peesannut, mielistellyt tai kärkkynyt tilaisuutta päteä läsnäolijoiden silmissä, turpiin on tullut. Tämä havainto tietenkin perustuu jälkikäteiseen tulkintaan: virheille on olemassa nimet ja luokat, ja epäonnistumisen selittäminen moraalista virhettä seuranneeksi rangaistukseksi auttaa pitämään egoa koossa. Mitä siis tahdon sanoa? Tahdon sanoa, että kenties ego on kaikesta irrationaalisuudestaan huolimatta koossapitämisyrityksen arvoinen.
Timo 00:48
(0) kommentoi
4.6.06
Ennen sotia 2
Vihasta puhumattakaan.
Timo 12:51
(0) kommentoi
Tyhmyys paljastaa
niukasti kaunista.
Timo 12:45
(0) kommentoi
Kuka nostaa kissaa pöydälle hännästä?
Timo 08:55
(0) kommentoi
Pieni kiusa
Tunnen usein tarvetta ponnistella henkisesti.
- Kyllä.
- Se on hyvä.
(Mutta millainen oli alkuperäinen kysymys armeijan palikkatestissä? Se, joka koski fyysistä ponnistelua.)
Timo 02:03
(0) kommentoi
3.6.06
Ei ole mieltä kieltää ihmistä vaikuttamasta toiseen.
Timo 17:09
(0) kommentoi
Pointti jäänee taas kielen päälle
Ajattelemmeko varmoja, selkeitä ja voimakkaita ajatuksia? Keksimmekö varmoja, selkeitä ja voimakkaita lauseita? Ymmärrämmekö, että tässä on kaksi eri kysymystä, siitä huolimatta, että kielellinen käänne lienee meillä humanisteilla yltänyt jo aivorunkoon asti? Jos ajattelua on, puhe tai kirjoitus ei koskaan ole sen ensimmäinen eikä ainut efekti. Missään mielessä ajattelu ei redusoidu sanojen tavaksi tuottaa toisia sanoja. Totean tämän, jotta en suotta menettäisi uskoani älylliseen ponnisteluun.
Timo 16:03
(0) kommentoi
Tyhjennymme parista tiedonmurusta, muutamasta vaihdon välineestä.
Timo 13:49
(0) kommentoi
Ennen sotia
Et ymmärrä fanaattisuutta. Et ymmärrä pelkoa.
Syytät itseäsi pelkuruudesta. Et tunne pelkoa.
Timo 02:48
(0) kommentoi
Jokainen katse vaatii oikeutta.
Timo 01:15
(0) kommentoi
Tahdosta
Tajusin unohtaneeni tahdon. Koko ikäni. Melkein aktiivisesti. Kaikki on ajateltava uusiksi. Mutta minkä nojalla?
Avuttomuuden ja fatalismin karkottaminen omasta elämästä on projekti, johon on hyvä ryhtyä ennemmin tai myöhemmin. On useimmiten liikaa vaadittu, että voisi auttaa toisiakin samassa asiassa - ilman, että sortuu tunkeiluun ja tuuppimiseen.
Timo 01:14
(0) kommentoi
Polyfoniasta
Runoilija ihmetteli, miksen itsekin kirjoittaisi polyfonisesti, kun kerran ihailen hänen teksteissään eniten juuri tuota ulottuvaisuutta, kerskailun alta ajoittain pursuavaa melankolista ilotulitusta. (Epä)toivoa puh-kuvaa, pelottavaa, tottakin. (Mutta mistä, kenestä?) Totta kai, totta kai, niin aionkin. Kuoro on koolla, proosateosta odotetaan, tietysti. Vaikka miellänkin itseni yhdeksi, meitä on monta. Viittaan ensinnäkin siihen yleiseen pulinaan, joka muodostaa suurimman osan ajattelustani. Kaikki pulisijat eivät voi olla yhtä aika äänessä. Siksi keskustelun on jatkuttava. (Kuka sen aloitti?)
Toiseksi on todettava, etten ole täysin vapaa dissosiaatiosta ja olen hyvin tietoinen sen vaaroista. Sisäistä pulinaa tulisi käsitellä siten, ettei sen virta peitä näkyvistä todellisuutta - niin kuin käy esimerkiksi silloin kun jään pitkäksi aikaa väittelemään itseni kanssa siitä, millaista sanamuotoa käyttäen jokin ajatus pitäisi esittää.
Tuollainen pähkäilyyn pakeneminen on varsin nautinnollista, mutta erotan maan kutsun. Kunpa kunpa tietäisin, miten parhaiten vastaisin...
Timo 01:13
(0) kommentoi
2.6.06
Omaperäisyydestä
Fragmentaarinen muoto on omimpani. Suhteessani siihen on liioittelua kuin rakkaudessa (itserakkauden pirstaleet jakoon, nopeasti, ilman että ehdin nähdä) ja lähestyn sen mahdollisuuksia niin sanoakseni epädiskreetillä tavalla, arvaamattomasti, ailahtelevasti. Jokainen tavoitettu nyanssi muuttuu aiheeksi ja rytminen artikulaatio särkyy toistuvasti. Tuloksena on suuri joukko epäsovinnaisia tekstuaalisia hahmoja, joiden elinkelpoisuudessa ei oman kielellisen intuitioni perusteella ole mitään vikaa. Mielekkyydestä viis, koska pelkkä erilaisuus nolottaa...
Lopulta on pakko valita sanomisyritys samanlaisuuden sijasta, kun vihdoin suostuu uskomaan olevansa vastuussa.
"Omaperäisyys on toisten kiusaamista", kirjoittaa Matti, vaikka omaperäisyys on tietyssä olennaisessa mielessä jokaisen kieleen ja merkityksiin vakavasti suhtautuvan kirjoittajan kohtalo, josta kieltäytyminen on useimmissa tapauksissa hätävarjelun liioittelua, kielen keinovarojen ja ihmisten älyn törkeää aliarviointia, ja joka on lisäksi tuomittu epäonnistumaan kaikkein muodollisimpia yhteyksiä lukuunottamatta - surkeasti. Kuka lopulta kiusaa ketäkin: omaperäisyydelle, joka pitäisi osata erottaa mielivaltaisuudesta, on kielessä tilaa käytännöllisesti katsoen pelottavan paljon. Matti käyttää sanaa "omaperäisyys" "omaperäisesti" eli nähdäkseni juuri sellaisella vakiintuneesta käytöstä poikkeavalla tavalla, jota vastaan hän itse argumentoi. Se, että käyttö tapahtuu poleemisessa, kiusoittelevassa yhteydessä, ei liennytä kannanoton ristiriitaisuutta.
Tyhmyys, ilkeys ja omaperäisyys - näiden kolmen välillä ei valitettavasti ole mitään mielenkiintoista käsiteanalyysissä paljastuvaa kytköstä.
Timo 13:25
(0) kommentoi
Tätä nykyä kiteytys on hätäratkaisu.
Timo 00:55
(0) kommentoi
Mutta näillä narreilla ei ole kuningasta, jonka suosiota nauttia. Näillä on taputtava yleisö.
Timo 00:50
(0) kommentoi
Pelle pelkää paatosta.
Timo 00:42
(0) kommentoi
Käytännössä vakavuus on kooste: painavat syyt, erikseen, yhdessä.
Timo 00:27
(0) kommentoi
Blogia ei ole hukattavaksi.
"Henkilökohtainen biologia"?
Timo 00:21
(0) kommentoi
Tieto, taito ja ratkaisu
Avaa suunsa ja ilokseen kuulee systeemin äänen: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi ratkaisu...
Timo 00:07
(0) kommentoi
1.6.06
Ajattelen vakavasti vain jonkin vakavan asian ilmetessä minulle. Mieleni vaeltaa helposti, ja yleensä myös sallin sen, mistä syystä vakavuus jää hetkittäiseksi. Vastedes lupaan sanoa aina ja heti, kun kykenen sanomaan jotain myöhempien ajatusten perustaksi riittävän vakavaa ja vakaata. Sitten voin venkoilematta valmistautua uuteen, aiempaa määrätietoisempaan yritykseen.
Timo 23:52
(0) kommentoi
Uskallammeko ajatella vakavasti? Minä en, mutta ilmoittaudun yrittämään. Naurakaa vapaasti, kun vielä voitte.
Timo 23:20
(0) kommentoi
en tiedä mikä olen
mutta
en miksi tulen
en milloin
Timo 18:37
(0) kommentoi
Runous auttaa itsetunto-ongelmiin!
Olemassaolo edeltää perustelua.
Timo 18:29
(0) kommentoi
Prosessi
järjestään
kuka saapuukin olen väärässä kohdin
lähestulkoon! yleisesti
rätkyvä sumuverho radiokatve
sijoittuu aivoihin
viestin myönnytyksin loppuun asti
eittämättä
minulla on epäilykseni
en itsekään
tiedä
miksi haluan pysyä tyynenä
miksi haluan tyyntyä
miksi tyyntä ja hävetä
[Säkeenylitys sanojen "olen" ja "väärässä" välistä poistettu, sana vaihdettu "tilassa" -> "kohdin", 4. 6.]
Timo 17:58
(0) kommentoi
Aikuistumista?
Olen oppinut, ettei kaikkiin avuttomuuden tunteisiin pidä uskoa.
Timo 17:09
(0) kommentoi
Uneliaalta venähti kooste
Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.
[mm.:]
Menee jutut ohi ihmisiltä. Minulla on saappaat, mutta retken toisella osanottajalla ei. Aurinko laskee klo 19 ja se kestää vain vartin verran. Huomenna se ei enää nouse. Ei kukaan pysy mun mukana. Toivottavasti tämä aamunodotus ei lisää univaikeuksia. Kotimatkalla meinaan ajaa lyhtypylvääseen. Tarkkailen tiiliseiniä, koska niitä näkyy. Olen niin onnellinen. Palaan ensi viikolla Suomeen.
Timo 02:31
(0) kommentoi
|