Aika ja minä

31.3.05

Junalla pohjoiseen

Maaliskuinen olki, kulunutta kultaa.
Kun Tampere ohittuu, mieli kohottuu. Tuo kaupunki muuten rakentaa sympaattisen rumasti. On rakentanut pitkään. Pysynee siten tamperelainen suhtautumistapa yllä.

Timo 21:33 (0) kommentoi

26.3.05

Esto
Jospa vain otankin Sediksen neuvosta vaarin, kirjoitan mitä kirjoitan ja jätän valinnan lukijalle. Kaikkia [relevantteja] sanamuotoja en voi käydä läpi, se edellyttäisin alkutekstin olemassaolon, kuten Olli Sinivaaran esimerkeissä. Minun ongelmani on paljon vakavampi: Urtext muuntuilee koko ajan, enkä pysy sen perässä.

Timo 20:33 (0) kommentoi

"Pitäisiköhän mennä nukkumaan... eikun syömään."
Ohjelma alkaa yksipuolistua.

Timo 13:31 (0) kommentoi

25.3.05

Olen synkkä
Tahtoisin kirjoittaa, mutta sieluni hajoaa sanamuotoihin. Erilaisten ilmaisutapojen välille virittyy suuria skismoja. Kaikki sodat käydään rivien välissä. Jokainen kirjoittaja ylpeilee tietämättömyydellään.

Timo 22:10 (0) kommentoi

Aika ja toiset
Pitkäperjantai ei muuten ole riittävän pitkä bloggaamiseen.
Huomasin, ettei Aika ja minä olekaan ensisijaisesti minun tuotokseni otsake vaan että se on otettu käyttöön paljon vakavammassakin yhteydessä. Nimi "Aika ja minä" kuuluu maahanmuuttajatyötä tekevän Kanava Nuoriso ry:n nuorisokasvatushankkeelle. Sain tietää tämän, kun pääsin vilkaisemaan Helsingin kaupungin nuorisolautakunnalle osoitettua avustushakemusta. Heti "Ajan ja minän" jälkeen hakemuksessa esiteltiin "Pyssyraiteilla projekti" sekä "Khat huumeenkasvatus-projekti", jonka keskeisenä tavoitteena on "ennaltaehkäistä nuorten rikoskieroutta". Kielikukkasilla koristelu vaikuttaa miltei tarkoitukselliselta, silmäniskulta päättäjille: Onhan lähinnä somalinuorten parissa toimiva Kanava ry varsin etabloitunut ja tärkeää työtä tekevä järjestö, kun taas tämän palstan "minä" olen vain minä, minäminäminäminä... en siis minkäänlainen geneerinen, edes erilainen, nuori - ainakaan enää, enkä kukaan muukaan, jonka puolesta voisin ottaa käyttöön yksikön ensimmäisen persoonan persoonapronominin.
Milloin aloitetaan ylösrakennus? Kengännauhat on testattu. Münchhausen-yhdistyksen jäsenet ovat kovin kärsimättömiä.

Timo 19:37 (0) kommentoi

24.3.05

Kolhu
Olen uninen. Hikoilen. Surrealistinen olo. Ihoni kiitää yhä oudosti. [kiiltää]
Täytyy syödä.
Tauti kutisti elämäni yllättävän pitkäksi aikaa. Sen seurauksena olen siirtynyt vähäjärkisyyden tilaan, jossa toimin seuraavasti:
Olin ostanut pienen valkoisen ovilevyttömän kaapin työpisteeni täydennykseksi ja luvannut hakea sen kun tervehdyn. Ystävällinen myyjätär oli käärinyt kaapin kuplamuoviin ja asentanut narukahvan. Kuumeeni oli laskenut, mutta terve en ollut. Puolessa välissä matkalla kotiin tajusin, että olisin voinut käyttää ratikkaakin. Hämmentävää. Olen ennenkin raahannut tavaraa ympäri kaupunkia ja nähtävästi jotenkin addiktoitunut.
Kun avasin huonekalun kääreestään, huomasin, että erääseen kulmaan oli tullut matkalla selvä kolhu, kuten olin hieman pelännytkin. Minun täytyi ruveta heti kittaamaan ja maalaamaan, käytössäni olevilla keinoilla (titaanivalkoinen öljyvärituubi, puukko, vanha opiskelijakalenteri muovikansineen...) ja riisumattani yltäni päällysvaatteita - olin juuri lähdössä ulos, kun näpertämispakko iski. Aikaa kului. Onneksi en sotkenut mustaa asuani pahasti valkoiseen.
Ja kaikki tuntui useimpiin "tarkoituksellisiin" touhuihin verrattuna mielekkäältä.

Timo 18:03 (0) kommentoi

Depressio uhkaa. Pääni on täynnä keskijohtoa. Jos kansakunnalla menee huonosti, syyttäkää minua. En pysty kirjoittamaan.

Timo 14:07 (0) kommentoi

23.3.05

Muistelo
Olin toivottoman epäherkkä, vaikka sain itkukohtauksia. Mitä olisin kirjoittanut? Kavahdin runoutta kuin turhanaikaista nuorena kuolemista.

Timo 02:14 (0) kommentoi

21.3.05

Sairaampi juttu

En kertonutkaan, että kun olin syksyllä potenut aikani keuhkokuumetta, minulle ilmestyi Runoilija (8.11.2004).

Timo 23:15 (0) kommentoi

Hemmo hemmottelee itseään
Sairastaminen on elämyksellisempää ja mielenkiintoisempaa nyt kuin silloin joskus, kun normaaliin vuodenkiertoon viimeksi kuului useampi hengitystie-infektio.* Vaikka elämäni olisi muuten tylsempää kuin lapsena, niin se ei selittäisi tätä. Eikä se ole. Iän myötä "alkuperäistä", eli ympäristöä, johon taantua turvaan, tuntuu tulevan lisää. Sisäinen lapseni on alkanut uudestaan kasvaa, oppia. Korkea aika. Sillä on enemmän kavereitakin. Nyt vain tarvitaan vain sopivia tilaisuuksia luikkia suojaan, kuten sairauksia, jotka eivät ole liian vakavia. Lapsi vaatii hoivaa... Vakavasti puhuen, pitkän tähtäimen tavoitteeni on, että, että lopulta vanhuudessa persoonallisuuteni ydin olisi niin suuri, että mahtuisin kokonaan asumaan siinä ja että kaikki se kuona, jota nykymaailmassa yhä syntyy karkeasta hyväksikäytöstä, ehtisi palaa pois.
Kulkutaudin onni kestää hetken eikä täytä kaikkia lupauksiaan: työtehosta on turha haaveilla, mutta eipä vaivaa apatia. On ideoita.
Pitäisikö leikkiä, että hytisen yhä flunssan kourissa, vaikka olo on jo hyvä ja NÄLKÄINEN, kun kevätaurinko valmistelee paistoksiaan. Nyt olisi nimittäin syntymässä juttua ja paljon, sellaista itseensä käpertymisestä nousevaa ja takaisin käpertyvää, mutta joitakuita kenties kiinnostavaa. Kiinnostaisiko?
*(Kouluikäisenä olin kyllä hyvin terve. Sairastin lähinnä lomilla, koska en halunnut jäädä pois tunneilta. Pienen maailmani järjestykseen kuului, että olin aina paikalla todistamassa, mitä koulussa opetetaan. Olisipa minulla nytkin tuollainen laiskanvirka. Pitäisisin itseni takuulla terveenä.)

Timo 17:40 (0) kommentoi

20.3.05

Nenätautia ja narsismin merkkejä
Flunssaisena mietin, olisiko maailma hallittavissa sängyn pohjalta. Toivoin heikkoutta, joka suojelisi pahoilta vaikutteilta, mutta mahdollistaisi juuri tämän yhden asian.
Toiveajattelua, mutta rauhoittavaa.
Toissä yönä peilissä näkyi kelmeä ja vetinen, liotetun ja syövytetyn näköinen puoliapina, Turvonneiden huulien tulehtunut limakalvo kiilsi. Nilkkoja särki. Lääkäriin en kuitenkaan mennyt. Koetin linnoittautua vuoteeseeni yhdessä tietokoneen kanssa, Äitini soitti tänään ja arveli, että kyse on influenssasta. Se tuntuu todennäköisimmältä. Olen kyllä sairastanut kohtuuttomasti tänä talvena.
Eilen (perjantaina) illalla ote alkoi palautua, kuume aleni eikä nousun merkkejä tuntunut. Viivyttelin hieman epäviisaasti nukkumaanmenossa, kun tutkin Lovelacen testin kautta yllättävästi löytynyttä laajaa narsismi-kirjoitelmaa, jonka narsistiksi ilmoittautuva tekijä on hieman harhaanjohtavasti nimennyt usein kysytyiksi kysymyksiksi. Arveluttava, erikoinen, stimuloiva psykosivusto, joka herätti monenlaisia kysymyksiä. Koetan palata niihin levättyäni.

Timo 00:12 (0) kommentoi

19.3.05

Kärttyisyys on näsäviisautta, joka on menettänyt viattomuutensa.

Timo 18:37 (0) kommentoi

17.3.05

"Kovat arvot" on eufemismi.

Timo 19:49 (0) kommentoi

16.3.05

Kotoisaa
Sain puhelun Pohjanmaalta: "Nyt on kyllä menny niiv väärähän numerohon, että..."

Timo 17:33 (0) kommentoi

Eräänlaista tamperelaisten kiusaamista?
Olen kipeä. Koska tämä on legitiimi tai ainakin laajalti hyväksytty syy jättää asiat tekemättä, tunnen itseni normaalia vapaammaksi myös tekemään kaikenlaista, kuten kirjoittamaan. Ja vällyissä bloggaaminen tuntuu kevyeltä ja turvalliselta. Täytyy toki levätä välillä.
Tiedemies sitä vastoin vaikuttaa akuutisti masentuneelta. Olen huolissani, enkä ainoastaan hänesta, sillä saman vaivan oireita on pitkään näkynyt monilla muillakin. Tämä kohta on oireellinen: "[S]e, että tuntee voittaneensa, on jo itsessään eräänlaista kiusaamista, mikä on tyypillistä tunteidenkokemiselle noin yleensä." Kuulostaa hyvin yksinäisen miehen puheelta, ja Tiedemies on perheellinen. Jokin on vialla, jos ihmisestä tuntuu tuolta. "Tyhmyys" on ehdottomasti väärä diagnoosi.
Lainaamani lausuman taustalla on oletus, että tunteiden kokeminen liittyy pääsääntöisesti ns. nollasummapeleihin - ellei jopa negatiivisen summan peleihin ja että tästä syystä tunne-elämä on enimmäkseen paha asia. Yhden ilo on toiselta pois, pääsääntöisesti. Käsi sydämellä, onko tälle dogmille muita perusteita kuin sen kannattajien tarves kiusata itseään ja siinä sivussa vähän muitakin?

Timo 11:52 (0) kommentoi

15.3.05

Toiveikkaasti
Mitäkö osaan tehdä? Ajatella. Mahdollisista johtopäätöksistä en voi tässä vaiheessa sanoa mitään. Pääsenkö hommiin?

Timo 14:30 (0) kommentoi

14.3.05

Miten tämä hämärä tulkitaan kieroudeksi?
Turha kuvitella, että totuuden voi säästää muistelmiin.
Kävin eilen iltapäivällä pakkasessa. Kadulla kaivoin taskustani vihon ja kirjoitin seuraavat mielessäni pyörineet lauseet:
Onko meillä varaa totuudellisuuteen? Pitääkö odottaa etumaksua?
Olin liikuttunut: valmis allekirjoittamaan kokemukseni auktoriteetilla sen, mitä kirjoitan, valmis sielujen liikekannallepanoon...
Minulla oli tiukka musta villakangastakki, samettihousut ja tumput. Kevättalven aurinko paistoi vastaan. Miten tyypillistä! Ymmärsin yhtäkkiä, miltä näytän: runoilijaksi aikova tai muuten vain pehmeän haaveellinen taiteilijasielu tässä havannoi ympäristöään. On ilmiasuja, jotka vain tietää tyypillisiksi, vaikka ei osaa esittää esimerkkiä.
Keksin uuden maksiimin: On uskallettava olla tyypillinen. Kohtuullinen, tietoinen ja vapaaehtoinen tyypillisyys tuottaa iloa sekä kehittää tyyli- ja suhteellisuudentajua. Mitenkään keskeinen tämä maksiimi ei ole: onpahan vain eräs "varjottomuuden" korollaareista.
On uskallettava edustaa jotain, oli se miten naurettavaa tahansa. En halua olla kuin isäni. Isäni oli näkymätön lapsi, kohtuullisen tyypillinen kai. Hänestä minun täytyy puhuakin nyt, kun viimein pystyn. Olen perinyt isältäni kaiken: kynttilän ja vakan, leiviskän ja maan, jonka rajojen ulkopuolella saattoi liikkua vain isäni itse, näkymättömyytensä ansiosta. Muistan miten naurettava ja eksynyt olin, kun koetin kuvitella, että hänen kuolemansa on tehnyt minusta vihdoin miehen: katselin kuvaani junan ikkunasta, enkä ihan kyennyt vakuuttamaan itseäni.
Olen etsinyt totuutta ilman edustuksia, riippuvuuksia ja liikutuksia. En ole tiennyt, olenko jättämässä jälkiä vai siivoamassa niitä. Olen kerännyt valtavat kasat hyödytöntä ja vaikeasti jäljitettävää valheellisuutta. Olen oppinut käyttämään näkymätöntä mustetta. Näkyviin on jäänyt vain muutama turvallisen irrallinen, mielellään itseensä viittaava miete.

Timo 18:30 (0) kommentoi

13.3.05

Valitettakoon
En saa sanotuksi, en saa sanotuksi, en saa sanotuksi miiiitääään. Valmisteilla on mm. kommentteja blogimaailman voimahahmojen viimeaikaisiin merkintöihin, mutta taitanen työstää niitä vielä kuukauden päivät. Olkoonkin naurettavaa. Ongelman käytännöllinen ydin on siinä, että en osaa kirjoittaa valmiita virkkeitä. Lauseiden keskelle ja väleihin jää sensuurin, unohduksen ja ajatuksen epätäydellisen kielellistymisen jäljiltä aukkoja, joihin en löydä sopivaa ilmaisua. Ongelmaa pahentaa se, että nuo aukot ovat kytköksissä toisiinsa.
Kuinka hyvä kirjoittaja olenkaan sitten, kun olen oppinut tuottamaan valmiita virkkeitä nykyisten fragmenttien sijasta?
Tai valmiita kappaleita?
Tai kirjoitelmia?
Kirjoja?

Timo 22:45 (0) kommentoi

Liikutun ainoastaan herkkien ja lahjakkaiden nuorten jutuista.

Timo 17:03 (0) kommentoi

Esitetäänkö teatterissamme propagandanäytelmiä? Mitä teemme yleisöllämme?

Timo 12:25 (0) kommentoi

Harkitsen laatutason laskemista, jotta saan sanotuksi asiani.
Joita on paljon.
Harkitsen ja harkitsen.

Timo 11:57 (0) kommentoi

10.3.05

Suomalainen aromaterapia
Tuotoi.netin bloginimigeneraattori tarjoaa halpaa, addiktoivaa, oivaltavaakin hubaa. Toivon, että generaattorin sanalistoja laajennetaan jatkuvasti. Genetiivimuotoisten määreiden ("miehen", "nuoren naisen", "viettelijän" jne.) puute jäi vaivaamaan, samoin Ylen Määräinen Isojen Kirjainten Käyttö.

Timo 15:07 (0) kommentoi

Epälukumies
Kadehdin ihmisiä, jotka lukevat paljon. Luen itse viiteryhmiini verrattuna vähän. Näin toissa yönä unen, jossa Klaus Bremer (!) irvaili minulle väittäen, että luen liikaa. Vastustelin. Mukana oli myös edesmennyt isäni, joka esitti, että luen suhteellisen vähän mutta että muistan kaiken. En tietenkään, koetin selittää: minulla ei ole muuta salaisuutta kuin että tulen ajatelleeksi, tehneeksi päätelmiä ja arvauksia. Olin sen verran ärsyyntynyt, että annoin itselleni luvan kehuskella älylläni.
Tahtoisin tähdentää, että kaikki mahdollisesti ilmentämäni "syvällisyys" on vain sekoitus tavanomaista triviatietoa, yleisiä abstrakteja käsitteitä, välttävää itsereflektiota ja sosiaalista havainnointia sekä, ehkä tärkeimpänä, improvisointikykyä ja -halua, jonka toteuttaminen yksin tietokoneen ääressä on suoraan sanoen kohtuuttoman vaikeaa, koska joudun ajattelemaan itse, itseni kautta, omakohtaisesti. Kirjoista tai muista valmiista ja kokonaisista kulttuurituotteista en osaa ajatella juuri mitään. Tarvitsen siemenen, joka spontaanisti ponnahtaa eteeni. Harkintavalta tappaa kaiken sanomisen riemun.
Äiti kertoo usein isänsä pitäneen lukemista laiskuuteen kasvattavana. Töitä piti tehdä. Oppikouluaikana vuokraemäntä ei sallinut lukea lampun valossa, sillä sähköä piti säästää. Öljylamppuakaan ei saanut käyttää, koska se savuttaa. En ole varma, muistanko koko surkesan tarinan oikein, mutta en ole myöskään varma, välittäisinkö kuulla äitini kertovan sitä.
Ymmärtääkseni äitini on tuntenut kunnioitusta ja alemmuuttakin "lukeneita" kohtaan, mutta on kai onnistunut herättämään minussa tarinoillaan syyllisyyttä. Hän on ensimmäisenä epäilemässä, että luen liikaa. En lue, sillä kynnys on korkea ja vain noussut iän myötä. Jäljelle on jäänyt lähinnä lukemisinnon ydin, käsillä olevan materiaalin spontaani, utelias selailu. Tässä tehtävässä Päivän pamaus on korvannut sanomalehden.
Äidilläni on myös taipumus pelätä, että lukeminen heikentää näköä, etenkin jos valoa on vähän tai asento väärä. Jos paperilta lukeminen ei vie näköä, niin kuvaruudun tuijottaminen tekee sen. On totta, etten näe aivan yhtä tarkasti kuin nuorempana (ja mitä minä sillä näölläni tein - ulkonäöstäkin olisi ollut enemmän hyötyä), mutta kykenen yhä hyvässä valossa lukemaan pienehköä pränttiä parin metrin päästä. Kirkkaiden kohteiden kohdalla ilmenee jonkinlaista hajataittoa, enkä tiedä, kannattaisiko ja voisikokaan sitä korjata laseilla.

Timo 12:00 (0) kommentoi

7.3.05

Päätä säkkiin
Muistan haikailleeni taannoin nyrkkeilysäkkiä. Tunsin hentoa, orastavaa valmiutta käyttää eturaajojani muuhunkin kuin nenänkaiveluun, ja ajattelin takoa niin kauan kuin testosteroni on kuumaa. Toivoin, että lyömisen ja raivoamisen opetteleminen tekisi minusta miehen - myös asuntooni saapuvan (kriittisen naisvieraan) silmissä: kaavailin kunnon nahkaista säkkiä, sellaista jonka kehtaa ripustaa lampunkoukkuun arkihuoneen keskipisteeseen. Aie kaatuikin hienosteluun ja laiskuuteen. Olin jo aiemmin sijoittanut kaiuttimet huonetilaan symmetrisesti, ruuvannut ne peräti seinään: musiikinkuuntelu säkki aivan nassun edessä heiluen - tai pään päällä, herra nähköön - olisi ollut lifestyle-ratkaisuna jokseenkin mielenkiintoinen. Jo jonkin aikaa koukussa on riippunut rautalangasta väännetty minimalistinen kynttiläkruunu. Tulisinko vaihdelleeksi sitä ja säkkiä keskenään? Tuskin. Jos säkin jonnekin ripustan, niin äitimuorini ullakolle.

Timo 13:22 (0) kommentoi

6.3.05

Asiakollektiivi
Kolmas tehtävä.

Timo 15:26 (0) kommentoi

Antipodittomuudesta
Ilman Etelä-Amerikan olemassaoloa kiinalaiset, pilipinot ja malaijit vaeltaisivat antipodittomina, ilman Uutta-Seelantia andalusialaiset. Havaijilaisia ja polynesialaisia kantaa äiti Afrikka. Me muut seilaamme vetten päällä.

Timo 13:08 (0) kommentoi

Timo 11:45 (0) kommentoi

Timo 10:08 (0) kommentoi

5.3.05

Vuo datus
Kun en juuri nyt välitä plärätä läpi omia ajatuksiini, selailen väsyneenä Vuodatus.netin blogilistaa. Aina noista jotain oppii. Avoin kirja on nimensä mukaisesti selkeä, vilpitön ja pakoton, sanalla sanoen klassinen depisblogi.

Timo 23:29 (0) kommentoi

4.3.05

Antipodeja etsimässä
Jos olisi mahdollista rakentaa tunneli Suomesta alaspäin kohtisuoraan aina maapallon toiselle puolelle saakka, se ei suinkaan veisi Kiinaan tai mihinkään muuhunkaan maahan vaan eteläisen Tyynenmeren pohjaan. Tämä tulos on monille tuttu lapsuuden karttapalloleikeistä. Samoin käy suurimmalle osalle maapallon lapsista.
Määrittelen tässä antipodit ihmisiksi, jotka elelevät täsmällen toisella puolella maapalloa toisiin ihmisiin nähden, ja esitän kysymyksen: kuinka suuri osa Maan maapinta-alasta on antipodien asuttamaa?
Jos maa ja vesi olisivat jakautuneet satunnaisesti, satunnaisen paikan asukkaan kohdalla maapallon toisella puolen olisi kuivaa maata kolmeakymmenta prosenttia lähestyvällä todennäköisyydellä, koska tiedossamme on, että meret peittävät maapallosta 70 %. Mutta koska maat ja mantereet ovat voimakkaasti klimppiytyneet, tuo arvio on varsin optimistinen.
Havainnollistukseen tarvitsemme sellaisen maailmankartan, joka voidaan leikata kahteen osaan siten, että nämä osat vastakkain asetettuina saattavat täsmälleen maapallon vastakkaisilla puolilla olevat pisteet toistensa yhteyteen. Käytännössä ehto täyttyy ymmärtääkseni kirkkaasti, jos kahtia jaetun kartan molemmissa puoliskoissa vallitsee keskeissymmetria kahdessa ortogonaalisessa suunnassa. Lieriöprojektiot siis käyvät, kuten toki myös tasoprojektiot, joissa kumpikin pallonpuolisko on kuvattu omalle tasolleen.
Pinta-alan laskemiseen tarvittaisiin oikeapintainen kartta tai mieluummin koordinaattitietoihin perustuva datamalli - ja hyvin yksinkertainen tietokoneohjelma, joka antaisi kysymykseen tarkan vastauksen, mutta havainnollistuksestakin näemme, että prosenttiluku jää todellakin murto-osaan optimistisesta arviosta:

Jos siis haluaa porata kaivonsa Kiinaan, kannattaa mennä Argentiinaan. Kiinalaisia, jotka löytävät antipodinsa Argentinasta tai Chilestä, on varmasti satoja miljoonia. Etelä-Amerikkaan päätyy myös suurimmasta osasta Indonesiaa, Filippiineiltä, Malesiasta, Kambodzhasta, Etelä-Vietnamista... Espanjalla ja Uudella-Seelannilla on salainen antipodaalinen yhteys. Mutta muutoin porailu on jokseenkin toivotonta: Australia lätkähtää komeasti keskelle Pohjois-Atlantia, Pohjois-Amerikka Intian valtamereen, Afrikka ja lähes koko Euraasia Tyyneen mereen, Japani Atlantiin Porto Alegren edustalle, Korea Uruguayn rannikolle.
Tämä juttu on tietenkin vanhastaan monille tuttu. Millaisia kokemuksia ovatkaan tarjonneet läpinäkyvät karttapallot alkaen uimapalloista ja vanhoista SYP:n säästölippaista?
Varastin karttapohjan täältä. Pahoittelen terminologiani epätarkkuutta.

Timo 21:09 (0) kommentoi

Timo 20:02 (0) kommentoi

Haju
Nenän hajunystyt ovat isojen aivojen lähimmät henkivartijat. Aistinsolujen aksonit pääsevät silmien välistä, nenäontelon laen ohuen luun pienistä rei-istä (tästä kallonpohjan osasta käytetäänkin nimitystä lamina cribrosa, "reikälevy") suoraan hermokeskukseen, etuaivojen hajukäämiin. Hajuaistimus tulee siis minne tuleekaan, aivokuorelle, amygdalaan, hippokampukseen, edestä päin, muu aisti-informaatio takaa. Haju sanoo: "Terve, olenkin täällä jo." Haju kokoaa. Koko valtava tavaratalo lepää sen varassa. Haju organisoi menneen. Mikä on inspiraatio, ellei muusan tuoksu!
Sanasta "tuoksu" en kuitenkaan erityisemmin pidä: eufemismina se muistuttaa pahan hajun olemassaolosta. se on julkea näkymättömän nauhan kantaja, joka tuosta vain tuoksahtaa, mitään kysymättä, valmiina esittämään vaatimuksia. Minulla on haju siitä mitä on ja mitä haluan. Tuoksukulttuuri, jota myönnän tuntevani huonosti, tekee tälle tiedolle ja halulle väkivaltaa.
Olen lievästi allerginen, ihmiselle kai, ja jokseenkin tyytyväinen nenäni lievän tukkoisuuteen.
Tuhruisempi aivopoimu.

Timo 00:13 (0) kommentoi

3.3.05

Käyntikerta
Runoilija Olli Sinivaara epäili joskus käymälöitsijän harrastavan metodista hulluutta. Jälkimmäinen kävi täällä iltapäivänokosilla ja lainasi minulle edellisen esikoisteoksen Hiililiekki, jonka arvostelemista täällä blogissa harkitsen. Kynnys kirjallisiin a(n)sioihin puuttumiseen on matalampi, kun tuntee tekijän. Nukuttuaan mainittu jälkimmäinen lähti konserttiin, jossa Hidas Junttipappi paahtaa notta juppi tutisee.

Timo 23:38 (0) kommentoi

Veloce
Katsos kummaa, ikituottelias Veloenakin kirjoittaa mielenhallinnasta tänään. Jos saisin aloittamani merkinnät valmiiksi riittävän rivakasti, voisin useamminkin ilahtua jälkikäteen siitä, että joku toinen on pohtinut sama teemaa samanaikaisesti. Yleensä ehdin huomata jonkun kirjoittaneen juuri samasta asiata, josta olen itse laatimassa tai aikeissa laatia merkinnän. Tämän seurauksena yritelmäni jää entistä helpommin kesken, kun alkaa tuntua siltä, ettei se enää ole ajankohtainen - ja alan yrittää liikaa. Asetan hiipuvan toivoni synkroniasta niihin pöytälaatikostani löytyviin aiheisiin, joita muut eivät ole käsitelleet koko sinä aikana kuin olen niitä valmistellut.
Olen pitkään suunnitellut sarjaa bloggaajista, joita arvostan, ja siitä, mitä heiltä soisi oppivansa. Luen Veloenaa mielelläni: vuolasta, lavertelevaa tyyliä, jonka elävyys pitää mielenkiinnon hämmästyttävän pitkään. Veloenan tapa lisätä määrää antaa laadullekin enemmän tilaa. Noin vaivattomasti kirjoittavan on miltei lupa toivoa, että ehtisi purkaa sydämensä annetussa ajassa. Kuin kiväärin lukon.

Timo 18:57 (0) kommentoi

Posket hehkuen
Eilisestä sen verran, että olen erittäin tyytyväinen aivokemiaani, mutta en aivan käyttäytymiseeni. Omilla maailmoilla on hintansa. Inspiraatiolle on vaikea löytää sosiaalista tilaa.
Egotrippailutaito lienee blogikirjoittamisen tärkein laatutekijä, omia tunnetilojaan on hyvä oppia tuntemaan ja kontrolloimaan, ja myös hyvä oppia näillä konstein puskuroimaan sellaisia ympäristön ärsykkeitä, joihin muuten on ollut taipuvainen ylireagoimaan. Laajempienkin laulajoiden on päästävä omin voimin tiloista toiseen ja takaisin, mutta sankarimme saattaa huomata, että reaalielämän toiset eivät pysykään mukana juuri silloin kuin haluaisi. Seuraavassa kohtauksessa sankari on vaarassa paljastua pelleksi, hänen tarjoamansa myötätunto fantasiaksi, hänen ylpeästi valloittamansa alue jo asutetuksi (herkeämättä kommunikoivan naisväen kansoittamaksi).
Nemo propheta in patria. On parempi säästää itse keksitty karisma nettiin, siellä kelpaa kaikki. Päähenkilö on saapunut tilaan, jossa puhe ei enää näytä toimivan, vaikka se on aiemmin tuntunut helpommalta kuin kirjoittaminen. Tottumuksen myötä hänen ideansa ovat muuttuneet kirjallisemmiksi, "jalostuneet", voisi toivottavasti sanoa.

Timo 13:43 (0) kommentoi

2.3.05

Alternative Ragdoll Folkie
Olen yhä päihtyneempi, vaikka olen hädin tuskin nauttinut kansalaisluottamusta.
Nämä noin n näppäintä (ja musiikki) liikuttavat minua; liikutan sormiani.
k,ecspnspo slcpom odom pocdm, solms olcopm poxcm

Timo 22:09 (0) kommentoi

Suhteellisen hillitty itserakkauden puuska
Läheisyyden ja yksinäisyyden tarve sekoittuvat päässäni vyyhdeksi. Voisin kirjoittaa, lukea tai lempiä. En voi enää tilittää johdonmukaisesti kuin pankkiautomaatti. Tyhmistä tunnetiloista, joiden ilmentymillä rakkausrunot.fi:n lukijat huvittavat itseään, tai vielä tyhmemmistä, on kannettava vastuu.
"Idealla" ja "asialla" on eroa. Olen yrittänyt tehdä kaiken itse vain huomatakseni, että tarvitsen apua asioiden hoitamisessa. Haluaisin keskittyä ideoihin. Kiitos.
Täytyy mennä tuulettumaan.

Timo 20:48 (0) kommentoi

Vanhat merkinnät on nyt järjestetty kuukausittain. Voisipa paperidokumenttienkin arkistointitapaa muuttaa nappia painamalla.

Timo 19:48 (0) kommentoi

Poistin merkinnän.

Timo 19:07 (0) kommentoi

Varjofragmentti
Takana apatia, edessä työt, tosiasiat, lattea saarna, jolta vältyn ahdistuksen varjolla, jota kantaa uskollinen orja, minä! Sillä sillä varjolla minä peitän silmäni, sillä uhmaan, sillä uhkaan. Kristuksen varjolla.

Timo 15:26 (0) kommentoi

Mosaiikkimenetelmä
Olen muuttanut viiden palstan metodiani niin, että näkyvissä voi olla n (n<20) kappaletta teksti-ikkunoita yhtä aikaa. Ikkunat eivät periaatteessa saa mennä päällekkäin, mutta suurennan harkintani mukaan sitä ikkunaa, jossa työskentelen. Tämä tyyli sopii juuri sellaiseen vapaaseen itseilmaisuun, johon tunnen suurina viehtymystä ja johon olen tänäänkin kuluttanut useita tunteja.
Mitä tuloksiin tulee, merkintäryöppy on valmisteillla. En osaa tarkkaan sanoa, milloin repeää.

Timo 15:06 (0) kommentoi

1.3.05

Siirsin pulinaboksin näkyvämmälle paikalle.

Timo 20:49 (0) kommentoi

Österboden untenmaat
Nukuin pitkään. Riitelin Svenin kanssa siitä, kumpi meistä on itsekeskeisempi. Synapsit napsahtelivat, asetelma heivahteli edestakaisin itseään varioivassa kuviossa. Tajusin myötäileväni väittelyssä turhan auliisti ja sen vuoksi joutuvani palaamaan lähtöruutuun yhä uudelleen.
Jostain syystä lainasin kirjastosta sarjakuva-albumin. Kannessa oli kuva mustatukkaisesta teinitytöstä naarmuttamassa rannettaan suurikokoisen keittiöveitsen kärjellä: veitsi kuvassa etualalla, iskuasennossa, kolmiomainen terä alaspain, taustalla burleski goottilainen kuunsirppi. Kertomuksen tyttöhahmo oli erityisen kiinnostunut natseista. Provokatiivista tavaraa siis. Keskustelin kirjastonhoitajan kanssa ja ymmärsin, että uusnatsit itse olivat yrittäneet saada albumin kielletyksi natsimyönteisenä. Yllättävän kieroa julkisuuspolitikkaa!
Kun tarkastelen tällaisia unia, havaitsen niissä rakenteen, jota eivät ohjaa tavallisimmat ja ilmeisimmät toiveet ja pelot (pintatason symbolimaailmakin on intertekstuaalista ja itseään parodioivaa - lällällää Freud & muut unilukkarit) vaan nuoruudessa tukahtunut halu keksiä tarinoita ja spontaanin fabuloinnin ilo: revisiointi ja improvisaatio, joista unen kollaasimainen "epäkertomus" muodostuu, tapahtuu puolittain tietoisesti. Uni tarjoaa koko ajan vaihtoehtoja, joista valitsen unissakävijän varmuudella yhden, Kun varmuus katoaa - kun tarinan jatkamisen ongelma muodostuu liian hankalaksi, huomaan herääväni.
Missä kasvavat balsa ja bergamotti? Mietin tätä kysymystä jo menomatkalla Tampereella, kebabia syödessäni. Hyllyssäni, valitettavasti Helsingissä, on Kasvien maailma -kirjasarja.
Balsa-artikkeli oli hieman piilossa, hakusana löytyi sivun alareunasta - ei siis ihme, etten ollut lukenut aiemmin, mutta sain tietää, että balsa on tyvestä tuuhea kuusen tapainen havupuu, joka kasvaa vedessä, kirkasvetisissä puroissa Jaavalla ja Sumatralla.
Löysin artikkelin bergamottikasvit -nimisestä kasviheimosta. Olin muistavinanikin, että sellainen on olemassa. Varsinainen bergamotti on kuitenkin jotain muuta: se saadaan jyrsijästä, bergamottihiirestä. Mietin, mahtaako monikaan kasvissyöjä olla perillä tuotteen eläinperäisyydestä.
Tunnisteet: unet

Timo 18:08 (0) kommentoi

Kuulis Maa

Kävin Pohjanmaalla. Keräsin paljon aktuellia ja mielestäni mielenkiintoista materiaalia, mutta ajatusteni pukeminen sanoiksi on vaikeaa kuin uhmaikäisen vaatettaminen. Aivoissani kaikki liittyy kaikkeen, ja kun verkon yhdestä kulmasta nostaa, kaikki nousee, verkossa lojuneet mädät sillit ja hiekanväriset ahvenet. Kaikki saalis ei pysy mukana - en muista sitäkään, mitä sunnuntaina autolla ajaessani ajattelin, vaikka sama asia nousi mieleeni taas uudestaan aamuyöllä. Haikailen liikaa. Onneksi minulla on tuolini ja valoa.

Timo 17:24 (0) kommentoi

Johto käsissä
Valokuvattu
painettu
kulunut
skannattu
tulostettu
kulunut
valokuvattu
Yksi lempikuvistani, koristi huoneeni seinää 90-luvun jälkipuoliskolla. Peräisin lehtikasasta, jonka E. Rainio löysi erään vanhan talon ullakolta. Kuvan lehti oli kuvansa ansiosta esilläkin, mahtaako joku lukijoista peräti muistaa missä?

Timo 11:11 (0) kommentoi