aikani

31.5.06

 

Ironia kysyy luottamusta. Sekin.

Timo 12:06 (0) kommentoi

30.5.06

 

Sävyn ongelma

Mielipidetekstiä minun on vaikea kirjoittaa päätymättä ratkaisuun, jossa jotkin epäluontevat (ratkaisemattomat?) piirteet sisällössä ja sävyssä korostuvat. Mielipiteeni syntyvät edelleen samanlaisessa tyhjiössä kuin kouluaikoina, kun kärsin ainekirjoittajana liiallisesta itsekritiikistä. Yritän edelleen ylläpitää tiettyä tyhjiötä, jotta voisin täyttää sen oman vakaan, kirkkaan ja selvän harkintani mukaan. Tiedostamaton, moka, vain ehtii ensin, rakentelee emotionaalisia barrikadejaan sinne, missä autonomisen subjektin pitäisi partioida levollisesti.

Mokoma piti sanomani.

---

Olen kuluttanut kuutiokaupalla aikaa itsenäistymiseen, puhdistuakseni ennen uutta lähestymisyritystä.

Timo 19:53 (0) kommentoi

29.5.06

 

Viiden sanan novelli

Rikkoi vapautuakseen syyttömyydestä. Todettiin syyntakeettomaksi.

Timo 00:42 (0) kommentoi

28.5.06

 

Olen se minä

Havaitsin taannoin, että olen kaikkein Google-rankatuin yksityishenkilöön viittaava "minä". "Suomen minäkeskeisin" -palkinto kuuluu siis minulle, kiitokset kaikille...

Wo Es war, soll Ich werden. Mutta kun itsensä löytää näin helposti, lienee aika vihdoin ajanut minän ohitse. Peilin sijaan tarvitsen rakenteen, joka tuo maailman lähemmäksi. Mikään minäkuvitelma ei ole tällainen, ei mikään persoona, ei mikään identiteetti - ei sellaisella ole muuta virkaa kuin ilmetä, kiusallisesti tai muutoin. Sen sijaan on punottava lujaa merkitysverkkoa, jotta voi taas punoa enemmän, yhdessä toisten kanssa. Itse nähtävä itse ei ole ehjä. Ei vaikka miten kehittäisi itseään itseäänkorjaavaksi järjestelmäksi...

Timo 23:03 (0) kommentoi

 

Hyvä jos äänessä huomaa olevansa.

Timo 17:56 (0) kommentoi

 

Kun ikä karttuu, tulee hetki, jolloin untelo ujous ei enää pue. Eikä viattomuus enää pure, niin pahasti, vatsanpeitteitä.

Timo 17:17 (0) kommentoi

 

Kuumasta puurosta

Kun olin nuori, minulla oli aina yksi ihastus. Onneton. Muutoin olin varuillani, epäluuloinen ja ulkopuolisuuden kyllästämä. Pahuus ei tavoittanut minua, eikä hyvyys.

Nykyisin olen arvaamattomilla tavoilla iloisesti yllättynyt. Siksi rakastan naisia, rakastan inhimillisyyttä naisessa, rakastan naiseutta ihmisessä, niin, etten sittenkään aivan näe toista, en näekään täysin kirkkaasti naista, ihmistä, jota minun olisi opittava rakastamaan.

Kyteekö tässä rinnassa, josta luut sojottavat oudosti ylös, vain halpakaupan skandaali, sentimentaalinen pelkuruus, riistetty sanasto? Vai hyvä hiillos, johon ei saa koskea? Kuka ravistaisi minut hereille? Miksi tällaisia täytyy kysyä, röyhkeitä? Puhaltaisi varoen, rohkeasti.

Onko kypsyydellä edellytykset saavuttaa minut?

---

Kuinka moni uhkuu vihaa vastakkaista sukupuolta kohtaan vain vakuuttuakseen oman erityisen suhde-elonsa ehdoista ja vakaudesta?

Timo 16:23 (0) kommentoi

 

Leikitäänkö kastraattikuoroa

Blogistankin laajenee ja vapautuu koko ajan. Ei ole huolta, hyvät ihmiset, ei huolta...

Mainehikas Rovaniemen lordi kävi kylässä ja toisti ihmettelynsä, miksemme me helsinkiläiset innostu Tietoisuuden vapautuksesta, joka on kirjoittajiensa mielestä eittämättä veikeä ja omastakin mielestäni suhteellisen älykäs blogikonsepti. Voin puhua vain omasta puolestani, mutta suhtaudun henkiseen vapauteen verrattain vakavasti, kun taas Tietoisuuden vapautuksen johtoajatuksena näyttäisi olevan, että ainoastaan ironia vapauttaa jos sekään. Koetan todellakin elää siinä luulossa, että pakokauhu, jota tunnen tuollaista opiskelijalehtimentaliteettia kohtaan, on tervettä.

Poleemikkojen ja narrien luomat jännitteet voivat paitsi huvittaa lukijaa myös auttaa tätä oivaltamaan jotain uutta niistä vapauksista, jotka mahdollistavat tämän huvittuneisuuden. Lienen matalamielinen, mutta minun on jostain syystä vaikea uskoa, että jälkimmäinen olisi vapauttajaryhmän todellinen tavoite.

Jos jossain näkyy semmoinen oikein naurettava ja hihityttävä muoti-ilmiö, pitääkö sen kanssa saman tien flirttailla julkisesti? Ketä kiinnostaa ja miksi? Tietoisuuden vapautus lukeutuu sellaisiin parasiitti-ilmiöihin, joita vieroksun suunnilleen yhtä spontaanisti kuin kyseisen blogin pitäjät parodiansa kohteita, mutta toisin kuin nämä tietoisuuden vapauttajat en välittäisi tuhlata aikaani ilmeisen toisarvoiseen, vaikka (ja siksi että) tiedänkin olevani poikkeuksellisen tehoton ja aatoksissani ajelehtivainen mies. Tahdoin kuitenkin tällä kertaa tehdä poikkeuksen, sillä tunnen kirjoittajia kohtaan voimakasta sympatiaa, ja kyetessäni ymmärtämään, mitä ystävät tekevät, ymmärrän enemmän siitäkin, mitä kummaa itse oikein teen täällä jossain.

Timo 13:20 (0) kommentoi

26.5.06

 

Ketä vilpitön altruisti äänestäisi?

Timo 19:31 (0) kommentoi

 

Totinen sääli ei kysy heikkoutta.

Timo 19:11 (0) kommentoi

 

Kirkasjärkisin unohtaa kaiken, mikä herättää tunteita.

Timo 18:58 (0) kommentoi

 

Horjuvuudesta

Miellän nousseeni edellisen tekstin kirjoittajaksi väärällä jalalla. Mikä olisi ollut oikea? Sinulla on vain kaksi jalkaa, mutta minulla on tuhat jalkaa, joista liikutan milloin mitäkin. Minulla tai kielelläni.

Säikyn jälleen kerran isoja vaikutemöhkäleitä, joita huomaan ottaneeni vastaan tahattomasti, valmistautumatta, suorilta jaloilta. En aivan muista, minkä neuvon sain bloggaajakollegalta eilen, senkö, etten antaisi vaikuttaa (tämä se taisi olla), vai senkö, etten pelkäisi vaikutusta. Ehkä nämä ovat sama asia. Minut on helppo tönäistä tien oheen, sillä vaistomaisesti jäykistän polveni, kun minua sisäistään sysäistään. Pieni nainen pystyy horjuttamaan minua helposti. Mutta kun muistan antaa jalkojeni joustaa kevyesti, etenen likimain kuin juna. Ja näyttää siltä, että tämä kutakuinkin itämainen viisaus pätee monenlaisille jaloille.

Timo 17:10 (0) kommentoi

 

Idealismin haave

Olen viime aikoina saattanut tunnistaa itsessäni skitsoidin hyperesteetikon (kiitos Räsäselle linkistä). Vaadin kohtuuttomia, eikä aivan tiedä mitä, mutta tyytymättömyydessä se ilmenee, kuten muillakin. En usko ihmisiin, jotka "tietävät mitä tahtovat": he tietävät mitä haluavat, banaaleja asioita, samoja kuin muutkin, ja sovittavat tahtonsa tämän mukaan, tahtovat banalisoida kaiken totisen ja selvän... Toisaalta olen jo nuorena suhtautunut vähintään yhtä skeptisesti myös suuriin ihanteisiin. Me hyvinkasvatetut 1900-luvun loppupuolen suomalaislapset olemme oppineet tulkitsemaan historiaa siten, että kaikki aatteellisuus, kaikki ylevä, eli kaikki, mikä ei ole puhtaasti pragmaattista, on harhaista ja vaarallista eli jotain, mikä johtaa sotiin tai vielä pahempaan, hulluuteen ja juoppouteen. Parempi on siis panna pää pensaaseen poroporvarillisesti, mutta sekään ei ole onnistunut, saati auttanut. Pitkä lievä masennus ja pensas on lehdetön. Hyvä ettei palava. Olen jos en pohjimmiltani niin kuitenkin joltain keskeiseltä särmältäni idealisti, riivatun ankara, vakava, tyytymätön. Enkä haluaisi jäädä epämääräiseen tyytymättömyyteen, sillä sellainen on alentavaa.

Halusin tutkailla arvomaailmaani, mutta sitten havaitsin, miten banaalin, dekadentin ja epämääräisen sanan olin valinnut kaikkien vaihtoehtojen joukosta. Kuitenkin sikäli kuin olen yhdessä toisten kanssa oppinut ajattelemaan arkitasolla jonkin tuollaisen sanan kautta, siitä on nähdäkseni kätevä lähteä. Eräs ratkaisumalli olisi metodinen platonismi, yritys kirjoittaa "arvomaailmasta" jonain, mihin ei kuulukaan lisätä omistusliitettä. Auttaisiko se? Voisi harjoittaa aivan määrättyä filosofis-poeettista säädyttömyyttä, syöksyä intohimoisen ajattelun (oman ja toisen) voimalla läpi arvojen avaruuden, välittämättä siitä, kenelle mannut milloinkin kuuluvat...

Timo 12:07 (0) kommentoi

 

Soisit

etten tekisi mitään
osoittaakseni olevani

Timo 01:11 (0) kommentoi

24.5.06

 

Olen hankkinut uutta ajateltavaa, varomattomasti.

Timo 20:15 (0) kommentoi

 

Henkispsyykkinen ummetus

En saa kirjoitetuksi mitään. Olen taas pidätellyt liiaksi. Olen odottanut jotain epäolennaista, kuten aina, unohtunut maailmani yksityiskohtiin ja sitten unohtanut ne. Tänään mietin, millainen olisi ihminen, jolla olisi kehityshäiriön seurauksena kahdet, ehkä jotenkin ristiinkytkeytyneet, aivot.

Timo 20:10 (0) kommentoi

23.5.06

 

Tahdon uskoa maailmaan,
jossa yllämme vaalimaan
toistemme ihanteita.

Timo 16:20 (0) kommentoi

20.5.06

 

Kärsimys ei jalosta vaan myötätunnon mahdollisuus.

Timo 15:26 (0) kommentoi

 

Laudeliina! Gaudeliina! Pukekaamme ilman vaatteet, löylyiset lämpimät välit!

Timo 11:54 (0) kommentoi

 

Mikä luonto? Mikä kulttuuri?

Jumal-ajatus mielivallan vastakohdasta, varova.

Timo 07:30 (0) kommentoi

19.5.06

 

Kulttuurikahleissa, tieteen mahtia.

Timo 23:58 (0) kommentoi

 

Ehkä miehille todellakin
harvempi asia on ihana
kuin naisille.

Ja sen edestä elämä lyhyempi.

Timo 23:52 (0) kommentoi

 

Täkyjä

Häpeä vie vastuun ulottuvilta.

Häpeävä väistää häpeämätöntä.
- Mikä häpeä!

Häpäisyperiaate lävistää, keihäänkärki.

Timo 23:25 (0) kommentoi

 

Kulttuurin kahleissa viruen ylistetään luonnontieteen kaikkivoipaisuutta.

Timo 22:28 (0) kommentoi

 

Luottamus on epäilyttävää riskienhallintaa.

Timo 20:32 (0) kommentoi

 

Luottamus ei ole pelkkä riskienhallintakysymys.

Timo 20:32 (0) kommentoi

 

Luottamukseen kuuluu muutakin kuin riskienhallintaa.

Timo 20:32 (0) kommentoi

 

Tätä merkintää ei voi enää jättää kirjoittamatta

Olen kokenut, mutten livenä.

Timo 20:22 (0) kommentoi

 

Olen pehmeä perfektionisti. Kaikki yksityiskohdat ovat yhtä arvokkaita.

Paha on suunnitella ihmisille, jos ei pidä heistä eikä luota. Nyttemmin pidän.

Silkkaa lempeyttäni luotan.

Jospa pitäisit minkä lupaat, itsestäsi, toisista.

Timo 16:22 (0) kommentoi

18.5.06

 

Keskitytään kehittämään keinoja.

Timo 12:53 (0) kommentoi

 

Pyhitetään tarkoituksella.

Tositarkoituksella etsitään!

Timo 08:05 (0) kommentoi

17.5.06

 

Jumalanko muka olisi se mätä [tuo] luuranko, joka kummittelee siellä täällä?

[Tiivistelty 19.5 klo 19.55]

Timo 14:21 (0) kommentoi

 

Totalitaarisuus on jumalatonta yksijumalaisuutta.

Timo 13:43 (0) kommentoi

 

Pahinta on monoteistin jumalattomuus.

Timo 01:24 (0) kommentoi

 

Kaupan paikalla anekauppa, alttarin takana terapeutti...

Bloggaamista uskallan kuitenkin suositella.

Timo 01:14 (0) kommentoi

 

Teoksena se olisi jäädytettyä hulluutta.

Timo 00:50 (0) kommentoi

16.5.06

 

Toiset yrittävät tehdä, toiset edes kärsiä.

Timo 23:27 (0) kommentoi

 

Skientismi on järkevän miehen cargo-kultti. "Skeptismi" samaten.

Miksi niin moni on opetettu kuvittelemaan, että tieteellisyyskin on asenne, itsestä kiinni?

Timo 11:09 (0) kommentoi

 

Ailahduksen Parantavasta Voimasta

Nyt kun yleinen mielialani on kohonnut takavuosien tasosta ja kykenen rentoutumaan ja kunnioittamaan omia tuntemuksiani paremmin kuin joskus, kun en ole enää niin yksinäinen ja sulkeutunut kuin joskus, olen voinut tehdä sen rauhoittavan havainnon, että liiallisen itsereflektion aiheuttama mielen ja ilmaisun sumeneminen, vaikkakaan ei ole aina vältettävissä ja ehkä joskus suorastaan välttämätön, on kuitenkin hetkellinen ilmiö, johon ei enää tarvitse juuttua, paniikinomaisesti, kompulsiivisesti takertua epäonnistumista peläten.

Timo 09:19 (0) kommentoi

15.5.06

 

Wittgenstein was here,
again

Itsestään tietoinen ilmaisu on mahdottomuus.

Lause ei voi todeta seisovansa itsensä takana.

Enkä ehdi sanoa mitä ajattelen, kun alan jo ajatella mitä sanon.

Ihmeen vaikeaksi menee äkkiä. Pitää korjailla hirveästi.

Timo 23:54 (0) kommentoi

 

Naiveilua

Tänään hain avainta raesateessa. En omaani. Muutoin olen mukavuudenhaluinen mies. Siitä muistetaan kyllä muistuttaa:

Olen kunnon porvariksi liian herkkä ja haaveksivainen ja kunnon boheemiksi liian pelkurimainen ja neuroottinen. Tämä on periaatteessa koominen positio mutta lievästi traaginen siksi, ettei lähipiirissä ole komediankirjoittajaa ja että olen tyyppinä kaikitenkin aika tylsä ja tavallinen, en ollenkaan riittävän äärimmäinen ollakseni kiinnostava. Ei mikään ihme, että olen etsinyt turvallisuutta hakeutumalla sellaisten ihmisten seuraan, jotka ovat kiistattomammin erikoisia kuin minä itse. Ja kaiken lisäksi olen loputtoman, loputtoman, loputtoman - en nyt sentään - halukas olemaan kaikille mieliksi.

Luin tänä aamuna Risto Rasaa, vanhan kultani sukuun kunniakkaasti naitua [vakavaa,] hiljaista ja varhaiskypsää luonnonlyyrikkoa. Luin hieman liian nopeasti eli koko kokoomateoksen Tuhat purjetta. Hämmästelin kirjoittajan tinkimättömyyttä - tinkimättömyyttä kumpaankin suuntaan, niin ylös kuin alaskin. En tiedä kuinka moni kiristelee hampaitaan - en ole tutkinut asiaa - ihmetellessään, miten tuollainen kunnianhimoton eikä aivan salaakaan kunnianhimottomuudellaan ylpeilevä lintumaalari on voinut lyödä läpi. Mutta ei ole Rasan häpeä, jos hänen piskuisen runolintunsa (tarkka laji vaihtelee) onnistuu istahtamaan juuri sille kaikkein hennoimmalle keskeislyriikkamyyttiselle ruo'olle, joka kerran sattui kasvamaan kansallisromantiikan ja modernismin osin kitschiksi lahonneesta sekajätteestä ja joka on ainakin nyttemmin ehtinyt kulkea ties millaisten silppureiden läpi. Eipä meillä täkäläisillä ole muutakaan sanataidetta kuin nämä vaatimattomat kirjalliset siirtolapuutarhamme. Toisilla vain vähän pahempia kukkia kuin toisilla.

[Sikäli kuin voin vielä vaikuttaa vilpittömältä, aivan yksinkertaisesti arvostan Rasaa, vähäsanaisen lajinsa taitajaa.]

En haluaisi jatkaa tästä enkä palata siihen, millä tavoin suhdettani runoudeksi luokittuvaan kirjoittamiseen hankaloittaa se, ettei minulla koskaan ole ollut sellaisia herkkiä runoilijankasvoja kuin Rasalla ja muilla maan hiljaisilla. Eikä heidän harkitsevuuttaan. Kaikessa on moukalle aihetta kateuteen, ja vaikeinta on aina lopulta se, mikä on naiivisti ajatellen itsestäänselvintä, eli asettuminen viattoman puolelle.

Vaan ehkä juuri tästä on jatkettava.

Tänään luin myös Beckettiä, jonka profeetankasvot minulla kaikkein viimeiseksi on. Ja kun molempien lukemiensa antaa vaikuttaa, lopputulos on hermostuneesti nykivä naivismi. Vaikea sitä on estääkään: vahvempi teksti vaikuttaa aina heikompaan. Minua hieman heikottaa ja sanokaa minun sanoneen, että tiedän miltä teennäisyys tuntuu! Yleensä tämä vierauden tunne menee kuitenkin nopeasti ohi, ja silloin toivoo, että vaikutus olisi säilynyt pitempään. Etenkin kun huomaa, mitä on saanut aikaan.

Lukeminen tekee kirjoittamisesta liian helppoa, huomaan ajattelevani jo ennen kuin olen edes kirjoittanut. (Tätä kehtaisin nimittää jonkinlaiseksi wittgensteinilaisuudeksi, ellei olisi niin ilmeistä, ettei Wittgenstein keksinyt romanttisia autenttisuus- ja itseriittoisuusfantasioita. Kunnia ei taida kuulua edes romantikoille.) Olen koko ikäni yrittänyt salata itseltäni ja toisilta sen, että olen kohtuullisen taitava matkija. Mutta kun vähitellen - aluksi salaa - oppii nauttimaan jäljittelystä, voi, niin luulen, kokea yhä useammin konkreettisen helpotuksen tunteen: kaikkea ei tosiaankaan tarvitse keksiä itse! Silti jäljittely on vain keino, ei koskaan se mitä varsinaisesti etsii - ja mitä ei voi tunnustaa etsivänsä, kun kysytään kuulumisia ja tekemisiä.

[lisäyksiä 16.5 klo 9.02.]

Timo 22:56 (0) kommentoi

 

Oi eli ei

Onkohan muuten "moi" korvannut "hei"-tervehdyksen monissa piireissä siksi, että edelliseen sisältyy "oi" (joka verhoamattomana kuulostaisi hieman pateettiselta) mutta jälkimmäiseen "ei"?

Veloena valisti, että hei on vanhanaikainen hymytyttöpoikatervehdys (säyseästi hymyillen lausuttu kielto siis, mietin minä) ja että moi tulee murteellisesta saksalaisesta morjestuksesta.

Pohjanmaalla sanotaan kyllä edelleen hei, vai sanotaanko sittenkään? Olen huomannut, että veljenikin moikkaa nykyään. Kai siellä sentään vielä koulupojat karttavat niin heitä kuin moitakin ja puhuttelevat toisiaan särmästi sukunimellä. Lisäävät terveitä ärräpäitä joskus mutta erittäin harkiten.

Timo 17:17 (0) kommentoi

 

15. 5.

läpileikkauksia puistoista
paikallisia
maaseurakuntien tyttäriä
neilikoita
lumenvalkoisia korkeuskäyriä
vanuttuneita pesusieniä, jotka revitään ja ripotellaan
värjätään ja pistellään nupeiksi
katkaistuihin nuppineuloihin
        raikkaita ai laidunmaita
vihreitä kuulia

Timo 09:47 (0) kommentoi

 

15. 5. vietelleet

Emmekö runsastuisi viattomuudessa,
me maakuntien maut,
emmekö runsastuisi?

Timo 08:40 (0) kommentoi

14.5.06

 

Puhe ajasta ja laeista

On aika ennen esipuhetta ja puhe joka seuraa jälkisanoja.

On aika lailla ennen kirjaa ja sillä joka seuraa jäljessä.

On aika joksikin aikaa tulla ja lähteä saattoväen matkaan.

On aika huumaavaa ajatella ja leikkiä kasvua vastuuseen.

On puhe valinnan ajasta ja äänestä joka on valittavissa.

On puhe puutteesta ja siinä puutteessa koetusta.

Ja on puhe alkuun ja toinen puhe loppuun.

Alusta alkaen on puhe ja musiikki rakenteiden läpi.

Timo 18:42 (0) kommentoi

 

Oi äidit!

Tunnisteet: kuva

Timo 13:36 (0) kommentoi

13.5.06

 

Mitä jos vuodesta toiseen pelko on ollut vahvempi kuin uteliaisuus, ja sitten yhtäkkiä voimasuhteet kääntyvätkin toisinpäin? Mikä tällöin pitelee isoa lasta?

Timo 20:03 (0) kommentoi

 

Uni, runous ja jalkapallo

"Sikiääkö niitä kaiken aikaa vai kerralla niin kuin kottaraisia?"

Valo keventää nukkumista, tekee kaikki unet näkyviksi ja osin muistuviksikin. Seuraavasta on pari yötä: Nukun mäkimökillä. Minut edelleen epävarmaksi saattava uuni on hieman etäällä jalkopäässäni, ja aurinko lähestyy vaivihkaa oikealta, sen valo vasemmalta.

Seuraan suurelta ruudulta jalkapallon arvoturnausta, jossa Suomikin on mukana. Lars Litti pääsee yksin läpi ja tekee maalin. Lähikuvasta huomaan, että kyseessä on jälleen hyvään vireeseen päässyt Jari Litmanen, joka on virtaviivaistanut nimensäkin. Peli siirtyy tietenkin huoneeseen, jossa olen seissyt katsojana, ja muutun yhdeksi pelaajista. Kenttäpuoliskot sijaitsevat kulmittain ja niiden väliin jää ovi.

Aamulla päättelen, että sikäli kuin unen tehtävänä on vahvistaa aivojen käyttämättömiksi jääneitä kytköksiä, on yöllä ollut työn alla muun muassa linkkiketju Laestadiuksesta Litmaseen. Uni vahvistaa mahdollista henkilökohtaista poetiikkaani eli tekee metodisesta hulluudesta spontaania ja ainakin itselleni uskottavaa. Unissa kaikki assosiaatiot ovat luonnollisia. Uskon uniin ilman muuta.

Eikä MM-kisoihin ole kuukauttakaan.

Timo 11:26 (0) kommentoi

12.5.06

 

Ei karussaoloa

Lauri poika metsäss' häärii, katselevi naisten säärii.

Tämä riitasointuinen fanfaari toimikoon johdatuksena kevääseen ja sen julkean monisärmäiseen estetiikkaan. Koulupoikien väännelmä Kiven säkeistä osoittaa täsmällisesti juuri sen, mitä metsässä ei ole, vaikka se on loputtomasti täynnä vääriä puita ja muita inhimillistyviä muotoja, tuoksuja, värejä ja ääniä, sellaisiakin kuin nasaalilla aksentillaan tuttavallisia jutusteleva laulurastas ja se jokin, joka esitti rytmisesti ja melodisesti hienostuneen, retoriselta sävyltään hieman katkeran parisäkeen. Metsässä on kaikki, mitä aistivainen ihminen tarvitsee fetissikokoelmiensa ja muistiteattereittensa rakentamiseen. Vain lajitoverit puuttuvat. Niinpä vääriä puita kontemploiva Lauri näyttäytyy koomisesti estyneenä askeetti-esteettinä, jonka epämääräisiin haikailuihin pojankoltiaiset tietävät ehdottaa yksinkertaisempaa ratkaisua. Sääret ovat sen lajin fetissi, jonka muutkin tunnistavat ja joka johdattaa tonkijan huomion reippaasti ylös nummesta, ulos esipuberteettisesta sisäänpäinkääntyneisyydestä ja kohti aikuisten toteuttamaa seksuaalisuutta.

Aihepiiriä koskevat muistiinpanoni jäivät kaupunkiin. Näen toisinaan unta, että kesä tulee yhtäkkiä, esimerkiksi keskellä marraskuuta. Sitten se tapahtuu oikeasti, ja kaikki näyttävät valmistautuneen siihen paitsi minä, joka olen vasta ottanut nahkaisen välikausitakkini käyttöön ja havainnut sen kylmäksi yöllä. On kuin maa ja kulttuuri olisivat vaihtuneet yhtäkkiä toisiksi. Järkyttävintä kaikessa on tyttöjen kauneus ensilämmön virratessa estoitta maahan ennen lehtien puhkeamista. Yritys katsoa synkästi eteensä katuun kaatuu, kun tielle sattuu aina jotain, mikä ennen häveliäisyyden nimissä selitettiin hedelmällisyyden ilmentymäksi. Ja sitten räjähtävät puut. Mutta jokin kumman puutteen akseli, jokin sovittamaton, jää metsän ja kaupungin väliin, talven ja kesän väliin, lapsuuden ja aikuisuuden väliin.

Timo 19:48 (0) kommentoi

 

Tosielämän kybernetiikka

Toinen johtaa, toinen eristää.

Puolijohtajuuteen pohjaa ohjailu.

Timo 06:47 (0) kommentoi

6.5.06

 

Kevät kartsalla

Sää on hieno ja oma vointini mainio. Vaikka Helsingin ilmanlaatu käy surkeasta suorastaan absurdiksi, astma, josta kärsin koko viime vuoden, pysyttelee latenttina.

Urbanistiverkoston kautta olin saanut saanut tietää mahdollisuudesta mennä tänään seuraamaan Todellisuuden tutkimuskeskuksen esitystä Helsinki by Night, mutta lippujen hankintaan tuli eilen illalla lopullinen mutka, kun sankarinne houkuteltiin kaupungille ja katsomaan tulipaloa. Makasiinien palo lieveilmiöineen osoittautuikin todelliseksi urbaaniksi performanssiksi, vaikka ehdin paikalle vasta suurimpien liekkien jo laannuttua: olin siihen asti pitänyt pääni kylmänä ja valinnut ensin lasillisen appelsiinimehua hyvässä seurassa.

Karnevaalitunnelma oli kiistaton, hieman kitkerä ja unheimlich, mutta niinhän sen kunnon karnevaaleissa kuuluu ollakin. Kansaa kerääntyi ratapihalle katsomaan jotain, mikä näytti Suomen suurimmalta rakovalkealta. Nuoret ja vanhat puhkesivat julistamaan näkemyksiään: Postitalolla hihkuivat ja nahistelivat punkteinit, Aleksanterinkadulla möykkäsi yksinäinen uusnatsi (no, käsipuolessaan hänellä oli tyttöystävä, siisti uljas liinatukka, mutta muut aatetoverit olivat jossain muualla) huutaen siegheileja ja tuhoa äärivasemmistolle. Ehkä hän ajatteli Berliinin valtiopäivätalon paloa, ehkä ei. Eduskuntatalo peittyi savuun. Muutama harrastajasavusukeltaja istui portailla. Tuuli kävi idästä ja piinasi Töölöä.

Täksi illaksi on siis keksittävä jokin toisenlainen happening, vaikka sellainen, jossa illuusioiden sijaan tulee brechtiläinen vieraannuttamistekniikka ja jossa homma niin sanoakseni hoidetaan kotiin klassillisilla menetelmillä, jotka luonut on todellisuuden tuntemus. Älkää kysykö miten.

Tunnisteet: kuva

Timo 14:55 (0) kommentoi

5.5.06

 

Olisivatpa velvollisuudet, joita hän väistelee, edes hänen omiaan!

Timo 18:54 (0) kommentoi

4.5.06

 

Nettirunoilijoille

Oletteko sanoistanne ylpeitä? Oletteko kiinnostuneita sanojenne tulevaisuudesta? Valvotteko sanojanne? Oletteko miettineet aidatun leikkipaikan tekemistä pihalle sanoillenne? Kuitenkin sananne tappavat ja tappavat niin hyvän kuin pahan! Ette ole suojelleet sanojanne, väkivaltaa ja kapinaa kaadetaan sanoihinne päivittäin!

Älkää antako rikkauksienne ja sanojenne vieroittaa itseänne jumalanpelosta. Opettakaa sanojanne, kun ne ovat aivan pieniä, älkääkä koskaan lopettako. Älkää kiduttako sanojanne. Älkää surmatko sanojanne köyhyyden pelosta. Suudelkaa ja pussailkaa halausten kera sanojanne. Kunnioittakaa sanojanne. Asettakaa sanoillenne odotuksia. Kuunnelkaa sanojanne.

Teidän sananne eivät ole teidän sanojanne. Te ette omista sanojanne. Te opetatte ja hoivaatte sanojanne uskoen. Ja te tulette yrittämään suojella sanojanne. Te tulette olemaan huolissanne sanojenne tähden. Mutta kuulkaa, älkää huolehtiko jos ne tappavat teidät. Antakaa te nyt meille sanoja itsessänne ja sanoissanne, korvaukseksi sanattomuudellemme ja lohdutukseksi pimitetylle menneelle elämällemme ja nykyiselle murheellemme! Elämä jatkuu vain jälkeenne jättämissä sanoissanne.

Kyllä tässä maailmassa on paikka teidänkin kauniille sanoillenne, tarvitaanhan malleja jne. Uskokaa sanoihinne, kyllä niistä hyviä tulee. Juuri itsensä kaltaisia.

Timo 19:59 (0) kommentoi

 

Toistuvasti joutuu kansa oman moralisminsa uhriksi.

Timo 16:33 (0) kommentoi

 

ja voimasta

Hetkittäin uskon, että musiikki tekee minusta vahvan. Kenestä arkkitehtuuri voisi tehdä vahvan ja miten?

Varhainen Schönberg soi. On kiirehdittävä.

Timo 13:59 (0) kommentoi

 

Interludi Bartókin soidessa

Olen nähnyt miten taitavasti ihmiset käyttävät musiikkia itsetyynnytykseen, mutta olen suhtautunut siihen nenäkkäästi kuin kaikkeen muuhunkin: en tarvitse mitään muuta välinettä kuin puhtaan älyni, olenhan vaka vanha, aito autoktooninen streittari ja tahdon kaatua saappaat jalassa, kuvaannollisesti - mieluiten kyllä liikkuisin paljain jaloin, sillä jalkapohjani ovat oikein parkkiintuvaista sorttia, mutta kaupungissa en saata. Pelottavaa ajatella, että jokin vaikuttaisi tajuntaani, ja vielä pelottavampaa, että itse voisin vaikuttaa siihen, miten se jokin vaikuttaa.

Kaikki tämä uhkaa itseriittoisuutta loputtomasti. Mutta onneksi musiikki tyynnyttää. Nyt soi George Crumb, särisee preparoitu piano, ihminen ääntelee.

Ja seuraavaksi Paul Hindemith. Kovin viehättävää.

Timo 13:29 (0) kommentoi

 

Arkkitehdin mausta

Puutteenalaisesta perfektionistista tulee askeetikko.

Ei mitään, miten eheä tila.

Mutta ympärillä on kaikkea.

Kello on 11.46. Taustalla soi John Cage, Second Construction.

Timo 11:39 (0) kommentoi

 

Huomioita tilassa

Kommenttiosastolla on nyt syntynyt ansiokkaita vastauksia kysymyksiin ja keskustelunpoikasiakin. Valitettavasti kommentit eivät säily vaan katoavat laatikoista muutaman kuukauden kuluttua, ellen onnistu päivittämään Haloscanin maksulliseen pro-versioon, joka maksaa kymmenen dollaria. Se ei ole kauhea hinta kaikista kadonneista kommenteista, mutta minulla ei ole luottokorttia. (Tästä syystä taitaa toistaiseksi olla paras kirjoittaa tavalla, joka ei synnytä mainittavaa eikä muistettavaa keskustelua.)

Mikko ja Veloena vastaavat kysymykseeni faktojen ja aistimellisuuden yhdistämisestä:

- Syntymällä naiseksi.

- Oh, Mikko ehtikin ensin. Minä sanoisin että tutkimalla, miksi niitä et kuitenkaan pysty erottamaan. Mutta ehkä se on naiseutta, naiseksisyntymistä. Aika moni mies on syntynyt naiseksi sinnikkäästi yrittämällä.

Luulen, että on parempi opetella kuin syntyä naiseksi. Naiseksi syntyneitä nimittäin syytetään (syyttä tai syystä) usein asioiden eri tasojen sekoittamisesta, kategoriavirheistä. Itsekin olen tehnyt tuollaisia virheitä aina, mikä on kovin koetellut miehistä itsetuntoani. Olisi turvallista jos voisi pysyä puhtaasti faktojen piirissä, tai puhtaan teorian tai puhtaan kokemuksen. Yhdistelytaidot ovat aina kiven takana: en ole aina kunnioittanut osaamista läheskään tarpeeksi vaan ihaillut itsessäni ja toisissa silkkaa abstraktia kykyä.

Toisessa kommentissaan Mikko syyttää arkkitehteja rumuuden salaliitosta. Syytös ei ole aivan perätön, mutta arkkitehdit eivät ole liitossaan yksin, vaikka koettavatkin turhamaisessa ja typerässä itsepetoksessaan esiintyä autonomisen taiteen harjoittajina. Etenkin modernissa massarakentamisessa arkkitehdin tehtävä on olla tyylikkäästi muotoiltu kumileimasin, jota on helpompi kritisoida kuin taloudellisiin realiteetteihin verhoutuvaa tuotantokoneistoa ja joka päästää näin kaikki muut päättäjät esteettisestä vastuusta.

Yhdessä olemme rakentaneet tehokkaan järjestelmän, jossa kaunis on kallista, ja kauneudesta on väistämättä liian vähän tarjontaa niin kauan kuin esteettisen asiantuntijan (arkkitehdin) tosiasiallinen asiakas on monopolistinen rakennusteollisuus rahoittajineen ja rakennuttajineen eikä rakennusta käyttävä "pieni ihminen".

---

Tahdon lausua vielä pari mainesanaa Last.fm:n puolesta: kyseinen palvelu on ensiksikin erinomainen keino houkutella kirjoittaja jäämään koneen ääreen tekemään työtään (sen sijaan että tämä lähtisi huitelemaan ympäriinsä haaveellisena); toiseksi se on tehokkain tiedossani oleva tapa opetella tuntemaan musiikkia. Kaltaiseni ison lapsen naulitsee paikoilleen vain uteliaisuus, ei mikään muu.

Timo 11:15 (0) kommentoi

 

Similar Music to Pierre Henry

Olen muuten huomaavinani, että hyvä musiikki auttaa ajattelemaan itsenäisemmin.

Timo 02:11 (0) kommentoi

 

Mutta haluanko minä faktoja vai aistimellisuutta? Miten estää näin absurdia valintatilannetta muodostumasta?

Timo 01:50 (0) kommentoi

 

Tapailua tilassa

Juuri nyt Last.fm tuntuu välttämättömältä: tahdon kirjoittaa arkkitehtuurin ydinkysymyksistä, ja toivon, että tämän pitopalvelun ehtymätön ja taukoamaton musiikkitarjonta auttaa onnetonta kirjoittajaa keskittymään, konsentroitumaan eli kasvamaan pitoisuudessa.

(Oudot sanat tosin uhkaavat varastaa huomioni.)

Nuorena kun opiskelin arkkitehtuuria, näkökulmani elämään oli pelokas ja rujo. Omat kasvoni tuntuivat naamiolta, joka oli raskas ja nöyryyttävä kantaa, ruumis paskasäkiltä, jonka luontaiset edellytykset olla jostain kotoisin tai kuulua jonnekin olivat heikot. Tämä ei olisi ollut ongelma - eroottis-esteettisestä tukahtuneisuudestani (insinööriystäväni epäili minun kärsineen hormonaalisesti siitä, että äitini oli ensisynnyttäjäksi iäkäs) ja melankoliastani ei olisi muodostunut ammatillista ongelmaa, jos olisin opiskellut jotain teoreettisempaa, jotain "nörttialaa", eikä siitä olisi tullut samanlaista ongelmaa, jos olisin opiskellut (kuten eilen tapaamani arkkitehtuurin perusteiden opettajani totesi) jotain taiteellisempaa alaa, jossa olisin voinut ilmaista ja käsitellä subjektiivisuuttani ja ahdistustani. Mutta arkkitehti on kai lähtökohtaisesti jollain määrätyllä tavalla psyyketön muodon ja rakenteen välittäjä, keskimäärin yhtä tylsä kuin lakimies, kuten opettaja luonnehti, tai ylipäänsä aina jollain tavoin jo kotona maailmassa, sisällä ruumiissaan ja ruumiina tilassa, mutkaton kuin jokin poppari. Arkkitehti tunnistaa ja hyväksyy maailman järjestyksen ja esittää sen kauniisti ja siististi, pönkittää asemansa vaatimat kulissit horjumattomiksi ja on tämän jälkeen enää määrätyssä suhteessa totuuteen, tai niin minä olen pelännyt, koska olen ollut vailla sellaisia omia voimia, joita en osaa vielä nimetä ja joita ei ehkä tarvitsisi...

Ja koska en osaa nimetä, en nyt kirjoita tämän enempää, mutta aion seuraavaksi paneutua arkkitehtuurin koviin sosio-ekonomis-historiallisiin ydinkysymyksiin ja niiden ilmenemiseen eli fenomenologiaan. Eikö arkkitehtuuri aina ilmennä jotain; emmekö voi puhua siitä vain jonain, mikä ilmentää jotain? Kyse on siis vain siitä mitä ja miten.

Eroaako tämä jotenkin siitä, miten puhumme musiikista? Ja musiikista puhutaan paljon, todella paljon, vaikka sitä pidetään taiteista abstrakteimpana ja autonomisimpana.

Oli miten oli,
elämänmuodon ulkopuolella ei ole estetiikkaa.

Timo 00:56 (0) kommentoi

3.5.06

 

Kopioi ja tahnaa

Kuulin tänään radiosta uutissähkeen, jonka mukaan jokin taho on huolestunut siitä, kuinka opiskelijat harrastavat yhä enenevissä määrin plagiointia eli harjoitustehtävien kopiointia verkosta ja toisilta opiskelijoilta. Ajattelin tehdä uutisesta pastissin, jossa olisin korvannut "opiskelijat" "runoilijoilla", mutta en löytänyt uutistekstiä verkosta.

Nummelan Jannen kokoelmasta on Kiiltomadossa Taneli Viljasen ymmärtävä ja jopa mairean myönteinen arvostelu:

Janne Nummelan esikoisteos
               runoutta
ei ole ollut kirjan
muodossa ennen Nummelan kokoelmaa
Nummelan teoksesta puhuttaessa
Nummelan esikoinen ansaitsee paljon
               konerunoutta enemmän

Nummelan esikoinen asettuu luontevasti osaksi
Nummelan puhtaita kollaaseja, löydetystä tai
en kuitenkaan Nummelaa halua rinnastaa.
Niihinkin tosin Nummelan nopealiikkeinen
               ja moniääninen
Nummela koostaa kollaaseja muistakin
               paljon
ja millä tavoin Nummela muokkaa

Tämä kertoo jotakin olennaista Nummelan
tavasta käyttää
Nummelan tapaan käytetty, ja toisaalta
Nummelan hakukoneen käytössä
erottaa Nummelan

Googlen käyttö
tuo Nummelan
Nummela haluaa
tuoda tekstiin jonkin

Timo 21:26 (0) kommentoi

 

Puhelimesta kuului rapinaa ja kaikuvaa haukuntaa.

Timo 13:40 (0) kommentoi

 

Kun rakennus jää kesken, sille on syynsä.

Timo 11:45 (0) kommentoi

 

Kesken jäänyt blogimerkintä syksyltä 2003

Runoillan (23.10.) jälkilöylyt

Osallistuin runoiltaan makasiineilla. Jotenkin eri suunnista kasaantui ryhmä jotenkin samoja ihmisiä
seurue
Outo intiimiys
naisissa oli nuorisoherätyksen suloutta

runot olivat moralisoivia unia
siihen kuroutuvaan kudokseen jäi kiinni

että kuron ja harsin.

Ulkopuolella valkeavatsainen hiiri nousi puuhun. Seuraavan yön unessa oli lepakoita puussa. Ne katsoivat ikkunasta sisään. Niillä oli ihmiskasvot. Siitä tunnisti viiksisiipan, ripsisiipan, kun taas tavallinen pohjanlepakko on vain pieni karvaeläin.

Joka on
minuakin estyneempi, häpeilevämpi ja kunniallisempi

sittenkin helppo olla

Voiko rappion välttää välttämällä sen ilmeisimpiä muotoja.
Kuten tupakkaa, alkoholia tai runoilijoiden seuraa, jolle olen ehkä altistunut pahiten, sillä otan kaikki asiat asioina ja jaksan vaikuttua ihmisistä. Tai seksiä, jota olen vältellyt syystä, joka ei ole meille näemmä ilmeinen eikä ahdistavakaan. Onhan se onni onnettomuudessa ja päinvastoin, ettei mikään rankistu eikä edes osu kovin lähelle. Paitsi hiusten väri ja umpilisäkkeen puhkeamisen ajankohta.

Suopeassa suosiossa oloa, ei ongelmia
himoittunakin

Etukäteen, ettei vaadi mitään

Arjen hiertokulku, kasvot objektiivista todellisuutta vasten

mehän tarvitsemme luonnon toistemme välille
näillä nurkilla

Eikä ihmisluonnon karkeaa mallia
Joka jää operoimaan kun luonto riisutaan

Kuka muka viihtyy tässä paatumuksen tavaratalossa? Kaikella kunnioituksella.

pahimmassa tapauksessa, ja se on kai toteutunut jo, ihmiset hakeutuvat yhteen vain mitatakseen markkina-arvonsa. Onhan yleisesti tiedossa, ettei nöyryytyksillä ole mitään rajaa

On arvoitus: mikä epäromanttisuudessa vetoaa?

Romantiikka muka löytyy hyllyltä: kynttilöitä, viiniä, runoja, ällöttävämmästä rekvisiitasta puhumattakaan
Tai sitten se on kauniissa ilmassa tänään ja lumihangessa. Toki luonto täytyy olla. Milloin suomalainen olisi rakastuneempi kuin yksin järven selällä? Luonto täytyy olla, matka alkuräjähdyksestä tähän pisteeseen, joka on yksi ja sama. Siitä se alkaa.

Olen viihtynyt rakastuneena
selällä
ihmisen asuun
uskollisuus ihastuksille
olen tallessa
en ole tähän ikään mennessä ehtinyt tulla rakastetuksi

Arkinen
Haluttuna tai harkittuna olo

Jokamieshän haluaa aina
Niin että nainen voi harkita, mitä sillä tekee:
Jos lempi leimahtaa, niin hyvä
Mutta muuten mitä turhia.
Minä tunnen vielä vähemmän
Tekee mieli pyytää anteeksi kun olen näin asiattoman nirso.

En halua, että minua mittoillaan kuin huonekalua. Olen kerännyt huonekaluja. Tiedän mitä se on.

Eteisen kaappeja
Jätin mitan niille sijoilleen, oikoselleen
Asunnossani näkyvät silleen jättämisen seuraukset

myrkyllinen

-

Tunnisteet: runous, unet

Timo 11:39 (0) kommentoi

2.5.06

 

Alkuja tyypille

"Olemme kaikki fragmentteja, emme vain ylimalkaan ihmisen vaan myös itsemme fragmentteja." .
- Georg Simmel, Pieni sosiologia, s. 53.

Edellisestä voisi tulla fragmenttikokoelmani motto. Kaikkien alojen klassikkojen lukeminen kannattaa pääsääntöisesti aina.

- "klassikkojen", noin 16 500 osumaa.
- "klassikoiden", noin 31 100 osumaa.
- "klassikoitten", 96 osumaa.

Jospa siis nämä lauseetkaan eivät olisi vain itseni vaan myös ylimalkaan ihmisen lauseita. Se olisi huojentavaa tajuta. Siteerattu teksti jatkuu (kirjassakin kursivoituna, sillä kyseessä on ote laajasta ekskurssista):

"Me emme ole alku vain tyypille ihminen ylimalkaan, emme vain tyypeille hyvä ja huono ihminen ja sen sellaisille, vaan me olemme myös alku ja lähtökohta - periaatteessakin nimeämättä jäävälle - yksilölliselle ja ainutkertaiselle omalle itsellemme, joka ympäröi kuin ideaalisin viivoin havaittavaa hahmoamme. Tämän fragmentaarisen täydentää toisen ihmisen katse kuitenkin siksi, mitä emme ole koskaan puhtaasti ja kokonaan. Se ei voi ensinkään nähdä vain rinnakkaisina niitä fragmentteja, jotka ovat todellisesti annettuja, vaan kuten täydennämme näkökenttämme sokean pisteen tulematta tästä ensinkään tietoiseksi, samoin kokoamme näistä fragmenteista hänen täydellisen yksilöllisyytensä. Käytännön elämä painostaa muodostamaan ihmisen kuvan vain hänen niistä todellisista osistaan, joista meillä on empiirinen tieto; mutta käytännön elämä itse perustuu näihin muunnoksiin ja täydennyksiin, siihen, että annetut fragmentit kootaan uudestaan tietyksi yleiseksi tyypiksi ja ideaalisen persoonallisuuden kokonaisuudeksi."

Koukeroinen mutta klangiltaan sitäkin hienompi suomennos on Kauko Pietilän.

Timo 22:41 (0) kommentoi

 

Intressini

Miten rakentaa maailmaa silmillä, kynällä ja paperilla?

Timo 14:51 (0) kommentoi

 

Intressini

Miten rakentaa maailmaa silmillä, kynällä ja paperilla?

Timo 14:51 (0) kommentoi

 

Poliittisesta järjestä yhdeksän kymmenesosaa on suhteellisuudentajua.

Tai lyhyemmin, vaalilauseen tapaan:

Politiikka kysyy suhdetajua.

Timo 10:24 (0) kommentoi

1.5.06

 

Koe

Teepussin uittaminen on aikamoista onkimista, etenkin jos on valinnut väärän lasin, sen, jossa vesi on kylmää.

Koho ei vain uppoa.

Timo 13:24 (0) kommentoi