aikani

30.1.07

 

Neuroottinen skissi

Olen kokoontaittuvaa mallia.
Kun minua ei tarvita,
minut voi panna pakettiin
ja nostaa komeron nurkkaan.

Olenkin eri näppärä.

En voi levittäytyä,
vatsaani kipristelee,
olen naurettava,
vatsaani kipristelee, suoleni valuvat
eivätkä salli puhua
kenestäkään muusta tässä yhteydessä.

Ovatko juuri nämä ne puitteet, joiden varaan maailma rakentuu?
Ovatko juuri nämä?

Tunnisteet: itsesääli, kupla, neuroottisuus, runous, uhma, vatsa

Timo 23:11 (0) kommentoi

24.1.07

 

Sisäisesti

Nukuin lähes neljätoista tuntia, värillä heräillen. Muistan hämärästi lukemattomia unia, joissa näin "sieraimipaperiston koelinnan" & muita erikoisia asioita. Nyt aivot toimivat taas, ja kadonnut aloitekyky palasi kuin itsestään - tahtoni ei ole ihan omavoimainen, minkä seikan tunnustaminen on suomalaiselle kova pala kuin kivi. Eläkööt ne harmaat solut; huonosti ne pärjäävät, jos ruumis ei pidä kunnostaan huolta.

Mutta niin, tänään on Töölöössä Suuri runotapahtuma.

Tunnisteet: runous, unet

Timo 16:57 (0) kommentoi

22.1.07

 

Luonnostelua Escherin hengessä

Tunnisteet: kuva, laatoitus, piirros

Timo 20:32 (0) kommentoi

21.1.07

 

Kierrekompleksi 2

Sopivasti levottomuutta herättävä suojapaperi työpöydällesi, jpeg 1455x1077, 1,1 Mt.

Pieniruutuisille eri siisti tapiseeri, jpeg 1024x768, 688 Kt.

568 Kt.

356 Kt.

Tunnisteet: kuva, kuvasto, laatoitus, mallisto, taustakuva

Timo 16:26 (0) kommentoi

20.1.07

 

Romautettujen viisikulmioiden mysteeri

Kohtuullinen osa aivotoiminnoistani on nyt ollut pinnassa, tasossa, tason peittämisessä. Oikeastaan toivon, että olette ihmetelleet tämän palstan viimeaikaisia outoja kuvioita, sillä nyt aion selittää.
Viime kesänä kirjoitin Keskuskatu-suunnitelmaan kuuluneesta jaksottomasta katukiveyksestä. Tunnettu tarina tietää kertoa, että vielä muutama vuosikymmen sitten tunnettuihin aperiodisiin laatoituksiin tarvittiin kymmeniä keskenään erilaisia laattoja, kunnes 70-luvulla Roger Penrose onnistui pudottamaan määrän kahteen. Joskus 90-luvun alussa mietin, voisiko saman tempun toteuttaa vain yhdellä laatalla. Tutkin erästä muotoa kynän, millimetripaperin ja astelevyn avulla sain tulokseksi, ettei voi. Mutta Eufemia paljasti isänsä havainneen tahollaan, että jaksottoman laatoituksen saa kuin saakin aikaan pelkillä romautetuilla viisikulmioilla, ja näin sain tietää tutkimani monikulmion nimen: romautettu (säännöllinen) viisikulmio (kuva 1):

Eufemian isä on opettanut rakennusoppia TKK:n arkkitehtiosastolla. Muistan hämärästi, kuinka hän kehotti minua vaihtamaan alaa. En vaihtanut, en osannut. Nyt harrastelen pinta-alalla ja koetan tutkia, kumpi mahtaa olla oikeassa viisikulmio-ongelman suhteen. "Molemmat", on vastaukseni, vaikken toistaiseksi kykenekään esittämään sitovaa todistusta - enkä edes käsitteellisesti täsmällista saati systemaattista analyysia.

Mitä matemaattisiin ambitioihin tulee, kumpikin taisi olla hakoteillä: myönnän kyllä, että romautetuilla viisikulmioilla voi peittää tason ilman kauttaaltaan toistuvaa jaksoa, vaikka lopputulos onkin osittain jaksollinen; alkuperäinen ongelma (johon Penrose keksi tunnetun ratkaisunsa) koskee kuitenkin sellaisten laattojen löytämistä, joita voisi käyttää ainoastaan jaksottomasti. Itse painottaisin vielä erikseen sitä, että romautetuilta viisikulmioilta puuttuu moni muukin Penrose-laatoituksen hienoista ominaisuuksista:

Paitsi että Penrose-laatoitus on välttämättä jaksoton (kunhan vain yksittaisten laattojen keskinäistä yhteensopivuutta rajoitetaan tietyllä helposti toteutettavalla tavalla), se on myös kvasiperiodinen siten, että pienessä mittakaavassa ilmenevä jaksollisuus heikkenee asteittaisesti siirryttäessä tarkastelemaan suurempaa aluetta. Edelleen Penrose-laatoitus etenee ja varioi täysin vapaasti (mutta tietenkin itseään toistamatta) yli äärettömän tason siten, että sen kaikki ominaisuudet kaikkialla pysyvät samoina ja riippumattomina siitä, mistä ja miten laatoitus on aloitettu. Jokainen äärellisen kokoinen Penrose-laatoitus sisältyy jokaiseen äärettömään Penrose-laatoitukseen.
Romautetut viisikulmiot käyttäytyvät jotensakin toisin: niistä voi latoa sekä siistejä jaksollisia rivejä että erilaisia jaksottomia kehiä ja spiraaleita, jolloin ladonnan aloituskohdan ympärille kehkeytyy väistämättä yhä laajempia ja laajempia itsepintaisen jaksollisia alueita. Ylipäänsä jokaisella riittävän suurella romautetetuista viisikulmioista muodostetulla kuviolla on selkeitä ladonnan jatkoa rajoittavia vaikutuksia, jotka ulottuvat rajattoman kauaksi. Jos geometrian lainalaisuudet olisivat armeliaammat (filosofiassa voimme kysyä, missä mielessä tällainen tilanne on edes kuviteltavissa), romautetut viisikulmiot olisivat tulleet jo ajat sitten nykyistä tunnetummiksi. Varsin kiehtovasti ne silti käyttäytyvät, mitä kuvat selventänevät:

Kuva 2: Romautettujen viisikulmioiden sykkyrästä sukeutuu yksihaarainen spiraali. Kello neljän suunnassa näkyy, miten kierteishaarassa etenevien viisikulmioiden rintamasuunta voidaan vaihtaa. Muutoin samaa spiraaliladontaa on jatkettava hamaan infinitumiin, jos tahdotaan välttää paitsi aukot (joita ei tietenkään saa tulla) myös halkeamat, jollaisia näkyy seuraavassa kuvassa:

Kuva 3: Kun halkeama kerran kehittyy, sitä ei voi pysäyttää. "Kynnet" laatoituksen laidoilla näyttävät kohdat, joissa halkeamat etenevät. Halkeama syntyy, kun vastakkaisiin suuntaan kiertävien kierrehaarojen väliin jää puolikkaan laattarivin ero siten, että ne eivät kykene kohtaamaan toisiaan. Tietyissä tapauksissa näin käy silloinkin, kun haarat kohtaavat "takapuoli" (eivätkä "kynnet") edellä. Kun laatoituksessa kummittelee pentagrammi (tähti siis), se tarkoittaa monesti halkeamaa.

Yllä nähtävä nyrjähtelevä laatoitus sopisi mainiosti vaikka koristamaan levykaupan seinää tai lattiaa jossain Viiskulmassa, mutta näin pahaa laattaa tuskin kannattaa tehdä ainakaan hauraasta keramiikasta.

Kuva 4: Suhteellisen vapaamuotoinen kaksihaarainen spiraali. Huomatkaa kahdeksankulmaiset sykkyrät, joissa eri suuntiin kulkevat kulmioketjut "kättelevät". Jokunen pala puuttuu...

---

Romautetuista viisikulmioista tehdyn laatoituksen voi värittää kahdella värillä, ks. eilinen kehitelmä.
Aihepiiriin liittyvä linkki, jonka takaa löytyy mm. nelikulmainen pyöröovi.

[Edit. viimeksi 22.1. klo 21.26: Jos puhutaan jaksottomuudesta iman lisävaateita, Eufemian isä on sittenkin oikeassa ja minä väärässä. Kenties ainoastaan allekirjoittanut odotti viisikulmioilta enemmän kuin mihin ne pystyvät. Jaksoton laatoitus tarkoittaa, ettei sitä voi muodostaa toistamalla jotain peruspalaa säännöllisesti. Tämä ehto täyttyy viisikulmioilla todella helposti, joskaan ei kaikilla laatoitustavoilla. Romautettu viisikulmio ei ole ainut yksittäinen laatta, jolla pinnan voi peittää jaksotta, mutta sellaisten löytämisen joudun niin sanoakseni jättämään lukijoille harjoitustehtäväksi.]

Tunnisteet: arkkitehtuuri, concave pentagon, geometria, kuva, laatoitus, romautettu viisikulmio, tiling

Timo 17:28 (1) kommentoi

19.1.07

 

Kierrekompleksi

Tunnisteet: geometria, kuva, laatoitus

Timo 21:26 (0) kommentoi

 

Toinen yritys lähestyä vakavaa iloa (1.)

Kävin Kiasmassa katsomassa taidetta. Odotin saavani jotain. Menetin ääneni, minkä seikan huomasin toisaalla sijaitsevassa kahvilassa.

Luulen aavistaneeni sen suuren vapauden kokemuksen niiden kaikkien suurten ja monimuotoisten teosten tuolla puolen. Onhan se, että ihminen voi piirtää noin, maalata noin tai sommitella tuollaisen valokuvan tai tilateoksen, osoitus vapaudesta. Tiedämme kyllä, miten moralisti lukee edellisen virkkeen. Hän lähtee siitä, että kaikella vapaudella on hinta, ja epäilee, että esimerkiksi vapauden rajoja koettelevan taiteilun myötä hinta voi tulla liian korkeaksi. Moralismista on vain pieni, hieman varomaton askel paranoiaan. Vapautta pitää käyttää harkitusti, sillä se loppuu kohta, viimeistään jahka tulee maailmanloppu tai ääri-islamistit valloittavat maamme. Silloin ainakin kysytään, kuka on ollut kiltti. Kauhukuvieni moralisti on ihminen, joka saa rohkeuttakin vain pelkäämällä lisää, pelkäämällä kaltaisiaan. Eikä ole todellakaan helppoa olla kristitty, kun näkee, mitä on jumalanpelko käytännössä...

Mutta poikkesin aiheesta. Museossa en pohtinut moisia; kunhan sain todeta, että paljon on mahdollista, enemmän kuin esimerkiksi blogimediassa. On jotenkin hassua ahdistua pienine lauseinensa, kun maailma on suuri kangas ja äänistudio, noin periaatteessa. Siinä saakin tuntea alemmuudentunnetta, kun katsoo taidetta. Tämäkään ei ollut asian ydin, vaikka minua kiinnostaa pohtia, miten taidetta tai mitään potentiaalisesti merkityksellistä voi opettaa tuottamatta typeriä ja epäolennaisia alemmuuskomplekseja. Olen itse altis sellaisille: koska itsetuntoni on huono, olen kiinnostunut maailmasta, jossa huonoitsetuntoisten tarpeet on otettu huomioon...

Mutta eksyn jatkuvasti aiheesta! Palaan siihen myöhemmin.

---

Unohduin kuuntelemaan georgialaista polyfonista kuorolaulua, joka on pitkään odottanut levyllä tilaisuuttaan ja korvani kypsymistä (löysin kyseisen musiikin muinoin Kasan kautta). Ihmeellistä. Iveria on amerikkalainen kuoro, mutta ainakaan ummikko ei kuule suurempaa läntistä hapatusta ääntämyksessä ja sävelasteikossa (tosin mm. Kvirian alussa tenorisolistilla on selvä ärrävika, mutta hyvät tenorit ovat tunnetusti kiven alla).

Tunnisteet: musiikki, taide, vapaus

Timo 03:06 (0) kommentoi

18.1.07

 

Galaksin keskus

Tunnisteet: geometria, kuva, laatoitus

Timo 15:56 (0) kommentoi

17.1.07

 

Toissäöinen ja eilinen

"Tämä maa on sellainen henkinen harvennushakkuu, ettei ole toista nähty. "

- S. Liuhto

Helsingissä rakennukset olivat outoja, sisäpihat, mutta tiesin niistä paljon, julkisivutyylit. Selitin mielelläni.

En muista, lähdinkö matkaan täältä vai Tampereelta, mutta kulkuani kohti pohjoista säesti ortodoksinen liturgia. Ylitin tulvivan sillan, jonka kahta erakkoa esilukijamme muisti. Toisen erakon epiteetti oli "Pyhittäjä", ja molemmat olivat tehneet sillalla itsemurhan. Outo käänne. Selvisin kuivin jaloin, sillä pidin kiinni kaiteista. En tiedä, miten onnistuin. Silta oli kaksikaistainen ( ja muistutti hieman Fräntilän siltaa). Maa oli alava, autio, vetinen ja hämärä.

Kun lähestyin Oulua, alkoi aurinko paistaa. Tie teki pittoreskin kaarteen yli metsäisen kunnaan, ja männyt hohtivat kultaisina. Ylhäällä tien vasemmalla puolella istui venäläinen kivellä ja luki ääneen, ehkä runoutta.

Kohta herättyäni aloin saada tekstiviestejä: Eräässä niistä kirjoittaja mainitsi olevansa arkkitehdin kanssa työmaahississä matkalla pilvenpiirtäjän huipulle. Käymälöitsijä oli ties missä Harkovassa. Kaveri intoili Venäjän (ja Ukrainan) uudesta rakennustaiteesta ja kysyi, tiedänkö Aleksander Brodskya, jolla on "mahtavia juttuja Moskovassa". Rakentaminen on siellä kuulemma miellyttävää, ei ankeaa ja elämänkielteistä niin kuin Suomessa (ja nähdäkseni unissanikin, vaikka katson ne pääosin positiivisiksi); julkisessa tilassa viihtyy ihminen ja luovuutta on "kuin 20-luvulla".

Harkita pitää, mutta pieni annos Idän hulluutta voisi tehdä terää. Mistäpähän tuota saisi?

[Korjattu "yli metsäisesti kunnaan" klo 0.58.]

Tunnisteet: arkkitehtuuri, unet

Timo 21:24 (0) kommentoi

15.1.07

 

Komeeta?

Käynpä katsomassa, josko McNaught näkyisi keskellä päivää.

Tunnisteet: avaruus, haircut, komeetat, taivas

Timo 12:01 (0) kommentoi

13.1.07

 

Määreiden määrättömyydestä

Taisin innostua liikaa uudesta luokitteluoptiosta. Idea on kaunis, hahmotteilla oleva lopputulos vähän ruma. Vapaasti luonnontilassa kirmanneet merkinnät ovat muuttuneet arkistokyborgeiksi. Rauhassa uinuneiden muistiinpanojen neitseellisyys on tärvelty.

Sanalistat roikkuvat lyhkäisten tekstieni ja pienten kuvieni perässä surkuhupaisina, venyvinä laahuksina; kirjasin edes voisi olla pienempi, mutta uudesta Bloggerista ei näytä löytyvän pääsyä label-osion koodiin. Assosiointi- ja hahmotusapuna laputustoiminto on mainio, mutta tahtoisin käyttää sitä hieman vähemmän huomiota herättävällä tavalla.

Vaan kerranpa vielä keksin luontevammat luokitukset, kauniimmat kategoriat!

[Lisäys klo 16.33: huomasin, että labeleilla oli tyyli, joka piti vain määritellä. Täten ongelma ratkesi.]

Tunnisteet: blogin muutokset, järjestys, kuva, luokittelu, piirros, sanat

Timo 15:03 (0) kommentoi

 

Tekninfo

Olen ottanut käyttöön Bloggerin uuden version ja lisäillyt merkintöihin labeleita eli avainsanoja - tai mitä nuo olisivatkaan suomeksi, nimilappuja? Jos mieleenne tulee käteviä kategorioita, niin ehdottakaapa (joitain tarkempia kuin "minä"). Systeemi on hyvä, mutta kokeneempien vinkit ovat oikein tervetulleita.

Siirtyminen ei tapahtunut aivan ongelmitta. Arkistot olivat aluksi kateissa. Ongelma ratkesi, kun kopioin koodinpätkän toisenlaisesta, uudemmasta sivupohjasta.

Tunnisteet: blogin muutokset, hakemisto, järjestys, luokittelu, sanat, tiedonhaku

Timo 00:38 (0) kommentoi

12.1.07

 

Ensimmäinen yritys lähestyä vakavaa iloa

Lähestyn teitä, arvon kanssabloggaajat. Varokaa!

Joudun pahoittelemaan, etten raportoinut, vaikka lupasin: tapasin teistä useita joulun alla useaan eri otteeseen, mutten jaksanut kirjoittaa kokemuksistani yhden yhtä millään muotoa välitöntä juttua. Flunssa vaivasi, ja pyydän tässä anteeksi, että saatoin ajattelemattomuuttani tartuttaa sen joihinkuihin teistä. Takavasemmalta yllättänyt astma pahensi flunssaa, ja olin vanhentuneen lääkereseptini kanssa naurettavan neuvoton. Mutta, kuten sanottu, jouluinen kulkutauti on harmin paikka, ja tyhmimmän välinpitämättömyyden pitäisi väistyä edes tuolloin, kun useimpien tunnustama juhlamieli herättelee hillitysti tunteet... Tunteet - mistä asti ja millaiset? Hajanaiset, peittyneet, jostain hallitsemattomasti kohoilevat. Uusia kohtaamisia on vaikea muistella, kun on vetäytynyt, unohtunut jahtaamaan niin sanotun menneisyyden niin sanottuja haamuja, tajuamatta löytämäänsä, näkemättä vastaantulevaa ja läsnä olevaa...

Tähän itsetutkiskeluun ja -mutkisteluun palaan myöhemmin, vaikka se on mennyt niin pitkälle, että alan vähitellen uskoa, että kaikki suhteet ja identiteetit rakentuvat hyvin yksinkertaisista teoista ja valinnoista, vuorovaikutustilanteista, joiden merkitys karkaa meiltä helposti kaikessa yksinkertaisuudessaan... Kaltaisellani neurootikolla peruspalikat ovat jääneet jumiin patterin taakse... Lienee parasta palata näihin asioihin myöhemmin. Tahdon kiittää kaikkia ja mainita, että taannoisen joulukorttini kynttelikkö on Euf-emäntämme. (Hänen ikkunallaan siis.)

Tunnisteet: kuva, muistot, neuroottisuus, piirros, tunteet

Timo 22:15 (0) kommentoi

 

Mietteiden päivä

Osallistuin eilen Tieteiden päiville: istuin kuuntelemassa esitelmiä sekä päivällä että illemmalla, ja aivan lopuksi poikkesin Tieteiden yössä. Laterna Magicassa on esillä kasvitieteilijä Heikki Simolan topologisia veistoksia: taiteen (tai askaroinnin), tieteen (tai matematiikan) ja leikin yhdistelmä on innostava ja ideoimaan yllyttävä... Edellisellä kerralla en ehtinyt katsomaan, eivätkä tämänkäänkertaiset näyttelyt jatku kuin tämän kuun 21. päivään saakka. Niistä toisessa Aulis Harmaala ylistää paperia lyyrisesti ampiaisten tuella.

Bzzz...

Päivällä olin hieman levoton - niin, sellainen olen tätä nykyä, en kärsi, mutta mieleni hakeutuu jatkuvasti toisahalle, niin kuin se ei olisi tajunnut hakeutua, nuorena, koulunpenkillä, jolle haaveet perinnäisesti etsiytyvät: maailmani oli pieni ja minä arka tai toisinpäin. Yritin käpertyä, hiljentyä, tarkkailla viattomuuden rajapintaa, enkä koskaan löytänyt Häntä Sieltä. Romanttinen onkipoika olin; kaikki kulki ohi.

Esitelmätilaisuuden yleisössä on lukioikäisiä tai vasta opintonsa alottaneita nuoria hippihiuksineen. Huomaan, etten osaa erottaa tyttöjen ja poikien kasvoja toisistaan kovin selkeästi. Kiusallista. Olenko ukkoutumassa? Kuin olisin hitaasti mutta vääjäämättä assimiloitumassa toiseen lajiin tai rotuun, niin, etten enää tunnista maailmaa, josta tulin. Aivan kuten lapset alkavat näyttää samannäköisiltä, kun itse kasvaa isoksi. Tässä lienee eräs syy, miksi nuorisokulttuurin muuttuminen, todellinen ja kuviteltu, ärsyttää vanhempaa polvea - jos nuoret pysyisivät varmasti samoina kuin aina ennenkin, vanha voisi toivoa tunnistavansa heistä nuoremman itsensä, ehkä elääkseen heidän kauttaan.

Hankitaan lapsia, jotta saatettaisiin taas nähdä lapsuus, ja epäonnistutaan totta kai.

Kun olin teini-ikäinen ja parikymppinen, tytöt olivat oikeastaan aivan yhtä etäisiä kuin nuo, joita on vaikea erottaa pojista. Mutta silloin vielä kuvittelin kuuluvani samaan maailmaan, ja tarkkailin ympäristöäni ikään kuin olisin mukana. Kukaties perusasetelma pysyy, toiveet ja fantasiat vain haihtuvat, välttäviä sosiaalisia taitoja opitaan, joitain uusia eläytymisen tasoja. Kauhistuneena ajattelen sitä, miten itse olen ajautunut pysymään keskenkasvuisena - jopa noihin latteailmeisiin lukiolaisiin verrattuna - varjelemaan jotain kesken jäänyttä, jotain, jonka olisi pitänyt mennä toisin. Liikkeeni eivät ole ikäadekvaatteja: säntäilen kuin lapsi (ja olen oppinut nauttimaan siitä), verhoudun käsiini ja jalkoihini kummallisin tavoin, joille tarkkasilmäiset teinit saattaisivat nauraa.

Tunnisteet: lapsuus, nuoruus, paperi, taide, tiede

Timo 13:19 (1) kommentoi

6.1.07

 

Huoahtava huomautus

Aika on tullut palata filosofisten tekstien pariin. Rakkaat neuroosini tuntuvat taas neurooseilta ja filosofia filosofialta, eivätkä nuo enää, välttämättä, tekeydy toisikseen, ainakaan niin pahasti kuin joinain noina välivuosina. Moni muukin asia on silkkaa asiaa. Tai jos
ei asiaa niin
poetiikkaa
sitten.

Noissa jotenkin avuttoman keskeneräisissä ja hairahtelevaisissa teksteissä, joita olen iloksenne (tai suruksenne tai joksikin muuksi yksinkertaiseksi tai monimutkaiseksi tunteeksenne) on iduillaan muutama (ainakin yksi) ajatus, joita en ole toistaiseksi tajunnut enkä osannut pukea sanoiksi.

Täytyy muistaa lukea ja syödä, niin mieli pysyy vetreänä. Ja koetan muistaa, mitäs se nyt olikaan, liikunnankin.

Tunnisteet: filosofia, mielekkyys, runous, ruoka

Timo 00:59 (0) kommentoi

5.1.07

 

Huomautus taas

Poleeminen tyyli ei välttämättä sovi minulle. Kirjoitan mielelläni esseistis-impressionistisesti. Sen joka haluaa riidellä rakentavasti, täytyisi kyetä spesifioimaan ja eristämään ongelmat tarkasti, muutoin vastapuoli joutuu tekemään saman työn ja vielä raskaamman, jotta epämääräiseltä hutkinnalta vältytään.

Tunnisteet: argumentaatio, tyyli

Timo 22:55 (0) kommentoi

 

Huomautus lukijoille

Kaikki viime aikoina kirjoittamani on hyvin sekavaa, ja toivonkin. ettette ota merkintöjäni liian vakavasti. Olen joka tapauksessa tyytyväinen siihen, että olen onnistunut huijaamaan itseni ajattelemaan näppäimistön avulla. Luulen, että kaikki eri aiheet ja tavat kirjoittaa tukevat toisiaan. Pyrin saavuttamaan sellaisen sanankäytön perusketteryyden, josta on iloa sitten vanhoilla päivillä. Nyt vain olen valitettavasti unohtanut tankata. Oi voileipä, kuinka tuotatkaan sa suuren nautinnon.

Tunnisteet: kirjoittaminen, ruoka

Timo 22:30 (0) kommentoi

 

Astetta vähemmän epämääräisesti

On surullista, että niinkin tärkeä ja keskeinen sana kuin "mielekkyys" on monimerkityksinen. Kun keskustelemme mielekkyydestä käyttämiemme käsitteiden tulisi olla ainakin sikäli tarkasti määriteltyjä, että voimme sanoa, onko "mielekäs lause" väistämättä (ainakin potentiaalisesti) intuitiivisesti mielekäs vai ei.

Logiikassa ja joukko-opissa voimme helposti operoida kuvitteellisilla formaaleilla käsitteillä, jotka ovat semantiikaltaan täysin riippumattomia muista käsitteistä. Ekstensionaalisen merkitysteorian kannalta sellainen sana (esim. "sypsi"), joka tarkoittaa jonkin täysin mielivaltaisesti valitun objektijoukon alkiota siten, että kyseiseen joukon alkioilla ei ole ensikatsannolta mitään muuta yhteistä kuin että jokainen niistä on "sypsi", on aivan yhtä mielekäs kuin mikä muut tahansa sana. Sanaa "sypsi" (mitkä asiat sitten sattuvatkaan oleman "sypsejä") ei voitane pitää intuitiivisesti eikä pragmaattisesti mielekkäänä, vaikka sen mainitseminen vaikuttaakin mielekkäältä diletanttitason filosofisessa blogimerkinnässä. On valaisevaa kysyä, voidaanko sypseistä väittää jotain. (Olen nimittäin jo väittänyt.)

Tämä lisäjohdatukseksi kysymykseen, voiko tieto lakata olemasta ns. inhimillisesti mielekästä tai peräti tuhota tällaisen mielekkyyden. Tiedon klassiseen määritelmään kuuluva perusteltavuusvaatimus edellyttänee väittämältä ainakin jonkinlaista pragmaattista mielekkyyttä sen lisäksi, että sille voidaan antaa totuusarvo. "Sypsi"-esimerkkini oli tietenkin sikäli huono, että tieteessä käytetyt käsitteet (tai predikaatit) ovat yleensä kaikkea muuta kuin paloittain määriteltyjä ja mielivaltaisia; Occamin partaveitsi niittää sypsit ja vastaavat anomaliar äkkiä pois - kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan törmää väitteisiin, joiden mukaan (luonnon)tieteellisten ja muunlaisten mielekkyysvaatimusten, totuuden ja intuition, vallitsee suorastaan myyttinen taistelu, jossa tieteen tehtävänä on armotta tuhota vanhat, liian antropomorfiset ja mutenkin vanhanaikaiset, epäjumalat ja riisua elämä illuusioista. Käytännöllisen filosofian ja oman maailmankuvani kannalta minua kiinnostaisi nimenomaan tietää, onko tällaisella modernistisella mytologialla minkäänlaista tieteellistä oikeutusta, samoin kuin olisin kiinnostunut tietämään, onko meillä lopultakaan minkäänlaisia paikallisista olosuhteista riippumattomia perusteita suhtautua tieteeseen tai teknologiaan masokistisesti. Aika moni "tieteellisen maailmankuvan" kannattajahan selvästi nauttii siitä tuhosta, jota hän katsoo edustamansa tiedon tuottavan muunlaiselle ajattelulle. Tai ajatelkaapa taloustieteilijöitä...

Taistelun tietämättömyyttä vastaan ymmärrän hyvin: tietämättömyys on vaarallista, ja eräs vaarallinen (ja osin tahalllinen) tietämättömyyden muoto on tieteestä riippumattoman kulttuurin luokitteleminen tietämättömyydeksi.

Kaikki fundamentalistit ovat kammottavia; eräät osallistuvat sivistyksen tuhoamiseen tieteen nimissä.

(Pohdintani on aukkoisempi kuin reikäjuusto, mutta jos jaksan olla kiinnostunut näistä kysymyksistä...)

[Täydennelty useaan otteeseen, viimeksi klo 22.20.]

Tunnisteet: filosofia, logiikka, mielekkyys, sivistys, teknologia, tiede, tieto

Timo 19:44 (0) kommentoi

 

Hyvin epämääräisiä metafyysillisiä kysymyksiä

Voiko tieto vähentää mielekkyyttä? Millaisia mielekkäitä kokemuksia se mielekkäästi sulkee pois?

Millä tavoin mielekkyys voi alistua totuudelle? Emmekö voikaan aina turvautua oletukseen, että tosi lause on väistämättä mielekäs?

Mikä on intuitiivisen mielekkyyden status viime kädessä?

Tunnisteet: mielekkyys

Timo 17:56 (0) kommentoi

 

Mielellinen imperatiivi

Joskus on syytä ajatella kohta kohdalta ja siinä tahdissa, mitä kirjoittaminen vaatii. Konekirjoitustekniikkani on kehno, mutta tuskin parantunee hätäilemällä. Epävarmuus ajattelussa aheuttaa takeltelua puheessa, miksei siten kirjoittamisessakin?

Elämä on lyhyt, elettävää paljon, kirjoitettavaa kenties enemmän.

Hermostossani on juuri nyt liikaa kofeiinia, mielteet pomppivat tasajalkaa eestaas. On mahdollista, että ne osuvat johonkin olennaiseen, mutta todennäköisesti en huomaa tuota olennaisuutta kuitenkaan. Assosiaatioiden täytyisi järjestyä kokonaisuudeksi, joka luo mielen. Etäämmältä katsoen olen eittämättä mieletön, vaikkei tämä etäämmältä katsominen minulta edes onnistu. Ei enää, toisin niin kuin silloin kuin ilmeisen tosissani kuvittelin voivani analysoida elämän pois - kun intouduin viisastelemaan kavereitteni kanssa... Nytpä värjöttelen ja virnistellen pateettisuudelleni täällä mielilumppujeni keskellä, en toivottomana mutta yhä enenevästi raivoissani siitä, miten vähän varaa nykyihmisellä on mielekkyyteen... Defaitistista kulttuuripessimismia? Ei toki, odotan innokkaana ja toiveikkaana kaikkia niitä tapoja, joilla tuleva tekoälytekniikka voi tuottaa, vahvistaa ja augmentoida mieltä itseään ynnä ymmärrystä, yksityistä ja yhteistä.

Kokemus itse viittaa oman syvenemisensä mahdollisuuteen. Nykyään olen erittäin varuillani, jos huomaan jonkun vihjaavan, että tiede tai teknologia vaatii meitä luopumaan näistä tai noista tavoista tuntea tai ajatella.

On turha itkeä, etteivät insinööritieteet kiinnosta, jos alat ovat pikkusielunsa myyneiden teknokraattien käsissä. Sama pätee moneen muuhunkin alaan, kuten psykologiaan. Taloustiedettä lienee turha mainita.

Jokainen, joka on joskus innostunut jostain, jokainen, joka on joskus edes aavistanut jotain rakkaudesta, on idealisti lopun ikäänsä. Älkää väittäkö vastaan.

Koetan taistella masentumista vastaan miettimällä asioita, joista olen kiinnostunut.

Olen kiinnostunut eksistentiaalisesta teknologiasta, sitähän esimerkiksi arkkitehtuuri on, periaatteessa.

Tahti, jota kirjoittaminen vaatii: marssiksiko kuvittelet?

(Minulle "marssilaiset" ovat muukalaisia, ihan niin kuin lapsuudessa, televisiossa plakaatteineen. En osaa marssia joukon jatkona kärsimättä lievästä depersonalisaatiosta.)

Tunnisteet: idealismi, marssi, teknologia, tiede

Timo 17:25 (0) kommentoi

4.1.07

 

4. 1. 1927

Isäni oli herkkä, asiallinen, estynyt mies. Kuuliainen ja huolellinen, hillityn hyväpäinen, kunnon mies. Fyysisesti vahva mutta kahta vaatimattomampi. Nuorena hiihti ja kirjoitti runoja. Sairastui tuberkuloosiin eikä käynyt armeijaa, mutta hankki teknisen ammatin ja valvoi teiden ja siltojen rakentamista. Sekä kesämökin, jämäkän, matalan mökin, jonka betonikivijalka on vankka, suora, karheapintainen ja harmaa. Keräsi kivet pyöreiksi kasoiksi. Piirsi ja kirjoitti tarkalla kädellä ja terävällä kynällä, kirjoitti suoraa viivaa ja kaltevia kirjaimia veitsenterävine käänteineen. Isä-poika-suhteemme jäi joiltain osin grafologiseksi. Tavoittelin samaa pedanttia kontrollia, mutta tavoitinkin vain melankoliaa ja pakkomielteitä.

Kekkosen ajan miehinen tyylitaju. Ajoratamaalausten hiljainen estetiikka. Saab 96 ja sen ääni viikonloppuisin. Sittemmin Corolla.

"Saapsaviiri", lentokone, jonka hän osoitti taivaalta.

Nahkakantiset ja keinonahkakantiset kirjasarjat. Askon huonekalut.

Ehkä isääni saattoi nimittää etäiseksi, vaikken vieläkään tiedä tarkalleen, missä hän sijaitsi auliudessaan, vaivautuneissa kommenteissaan, arkisessa vakaudessaan. Hän sulautui suomalaisen miehen kuvaan hienointa siveltimenvetoa myöten ja vetäytyi näkyvistä niin huomaavaisesti, että sureminen tuntui pitkään asiattomalta ja pateettiselta.

Kuten ehkä tämä kirjoitus. Mutta valitsin sanani näin, kuulokkeissa H-mollimessu, credo-osa.

Tunnisteet: isä, kuolema, muistot, neuroottisuus

Timo 23:54 (0) kommentoi

 

Mustetahrat vaalenevat kartalla vähitellen.

Timo 11:06 (0) kommentoi

 

Blogilaki ja valkoisen paperin armo

Olen kai joskus aiemminkin juuttunut blogiini kirjoittelemaan sekavia. En halua poistaa mitään, korjailen vain. Toisten osuuden voin sensuroida, omaani en - siloittelen sitä muutenkin asivan tarpeeksi.

Voisin kyllä pitää kirjoitustaukoa niin kauan kuin olen poissa tolaltani. Se taitaisi olla järkevä ratkaisu, ja paperi on minusta muutoinkin tätä konetta mukavampi kirjoituskaveri ja itseilmaisualusta:

Ei ole mitään erityistä paperista muotoa, mutta on sovitut puumerkit ja prässätty selluloosa itse; muu on käytännössä henkeä.

Tunnisteet: kirjoittaminen, paperi

Timo 04:00 (0) kommentoi

 

Mutinayllykkeen hedelmä

Olen taas vajonnut itseeni. Millaiselta ratkaisulta tämä juuri sinusta vaikuttaa?

Minun on helppo vetäytyä, aivan liian helppo. Jopa "julkisesti"...

Tahtoisin omaksua kirjoittamiseeni hieman keskustelevamman sävyn. Kysyn paljon, mutta vastaan itse, tai kysyn retorisesti, siten ettei kysymys etsi vastausta vaan esittelee kysymykseen (tai sen oletettuun vastaukseen) kätkeytyvää väitettä ja kirjoittajan "kysyvää" suhdetta siihen. Tämä analyysi on ilmeisen puutteellinen, mutta ymmärrättehän...

Jos suinkin jaksan, vertailen tuossa kohta erinäisten blogien retorista laatua tältä [keskustelevuuden] pohjalta. Mutta nyt painun katselemaan unikuviani.

---

Jos isäni eläisi, hän täyttäisi tänään (neljäntenä tammikuuta) kahdeksankymmentä vuotta. Miksi en kirjoittaisi hänestä?

Tunnisteet: isä, kirjoittaminen, retoriikka, vetäytyminen

Timo 01:05 (0) kommentoi

 

Vimmattua paikallaanpoljentaa

Yksin, synkässä joskin emotionaalisesti epävakaassa tilassa on vaarana, että kirjoittaa peräti vastuuttomasti. Myönnän tämän, mutta varoittaja, mokomakin järjen ääni, tuo koulumestarimainen raakkuja, pahanilmanlintu, joka matkii vilpittömyyttä ja väistelee, täysin arvokkaan virkansa vastaisesti... Miksi kaikki terve ja totinen muuttuu itsensä parodiaksi? Miksi - siltähän tämä näyttää - kirjoittajan ei ole edes sallittu tuntea vastuutaan, tuntea [sitä] vilpittömästi, käsi sydämellä? Moraalista oikeinkirjoitusta ei taida olla olemassa. Tämä on aika pelottava juttu.

Kuka lukee kirjoituksen syyt?

Onhan se aika julma tapa ajatella, julma kaikkia rakkaita auktoriteetteja kohtaan, ettei kirjoittaja voi omaksua muunlaista vastuullista asennetta kuin luottamuksen omaan parhaaseen arvostelukykyynsä tässä ja nyt. Se on kammottava individualistinen, humanistinen, kristillinenkin periaate, ettei ole lupaa alistua, ei lupaa totella, ellei totteleminen ole vapaa- ja omaehtoista, vilpitöntä ja hyvin perusteltua. Ja kuitenkin kirjoittamisen vapaus vaatii juuri tätä [tämän periaatteen noudattamista]. Oudosti ahdistavaa.

Uskoa itseensä, välittömästi, vähäisenä, kaikesta huolimatta, se on vavisuttava vaatimus. En tiedä, olisiko olennainenkin syy uskoa Jumalaan se, että on välttämätöntä uskoa itseensä, uskoa ilman että paisuu ja pullistuu, kuten helposti käy, uskoa käsiinsä, jotka Jumalalta puuttuvat. Että se, mikä narsistilta vaatii suuruudenhulluutta, olisikin täysin spontaania.

Yritänkö tässä vain manata itseinhoa pois?

Mutta miten paljon kevyempi kantaa on kirjoittajan vastuu kuin lapsenkasvattajan! Totellessaan ja niskuroidessaan on lapsi [kummassakin tilanteessa] yhtä pelottava.

---

Teinpä muuten sellaisen vih(k)on, jonka uhkasin viime vuoden puolella. (Toinen nauhoista ei taida olla puuvillaa.) Päiväsin sen (3. 1. 2007 klo 0.37), ja otsikosta tuli hieman ällöttävä: "Valkoisen paperin rakkaus". Sitten aloin kirjoittaa, ensin naurettavasti, sitten vähän varmemmin. Olen pääsemässä arkoihin, tärkeisiin asioihin. Koetan uskoa tähän prosessiin ja jotain pyrin julkaisemaankin.

[Lisäyksiä klo 3.53:

Se, mitä olen tässä kirjoittanut, vaikuttaa kieltämättä hyvin sekavalta ja ristiriitaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomalta... Koko jutun voisi muotoilla uudelleen niinkin, että kyse on dilemmasta:

(1) Ensinnäkään mitkään kielelliset jutut, mitkään ajatukset, mitkään sanavalinnat, eivät itsessään ole minkäänlaisia takeita puhujan moraalisesta auktoriteetista, motiivien sisäisyydestä tai rehellisyydestä - edes puheaktin n(tai ajatuksen) itsensä osalta. Triviaali havainto oikeastaan, itsestäänselvyys, silti turhauttava. Puhe on siis halpaa, mutta siihen joudutaan turvautumaan, ja siihen on normaalisti jopa voitava uskoa - usko "itseen" on oikeastaan epäolennainen muutoin kuin moraaliseta kannalta, mistä päästäänkin dilemman toiseen sarveen: (2) koska mikään koodi ei takaa moraalista auktoriteettia ym. ym., puhuja (tai pikemminkin kirjoittaja, kuten tällainen kammiossaan nököttävä yhdentekevä bloggari) ei voi vetäytyä vastuustaan koodin taakse (mikä liittyy kysymykseen neurooseista, nihilismistä, tekopyhyydestä ym.), hän on eräässä mielessä itse yksin vastuussa puheestaan. Kirjoittaja on siis vastuussa, mutta ei voi mitenkään osoittaa kantaneensa vastuuta! Tämä seikka on melko lailla ristiriidassa etenkin näillä seuduilla vallalla olevan riippuvuussuhteita korostavan, verrattain autoritaarisen vastuukäsityksen kanssa. Toisin sanoen kieli levittää sisäisen ja ulkoisen moraalisuuden välille kuilun, joka (öh) on tietenkin silloitettavissa ainoastaan adekvaateilla teoilla...

Intellektualismin dilemma...

Pääni on hötöinen: olen pahoittanut toisen mielen tavalla, jota kadun, murehdin ja vatvon ties mistä epäilyttävistäkin syistä, mutta selvästikään en voi käsitellä asiaa ilman toisen kohtaamista. Mikä lienee todistettu. Pakko mennä nukkumaan...]

[Lisäys klo 11.05:

Hetkinen, ehkei silloittamiseen riitäkään teot, saati "käyttäytyminen", vaan tarvitaan juuri uskoa. Ei ole moraalista statusta, joka ei murenisi. Siksi tarvitaan uskoa.]

Tunnisteet: idealismi, tunteet

Timo 00:05 (0) kommentoi

1.1.07

 

Pieni Sudan

Vihoviimeinen hirviö voitettavaksi on yksinäisyys. Se osaa kätkeytyä joka paikkaan; sankarin itsensä korskeassa hahmossa se irvistelee, kaikista saumoista. Ja meille viileille suomalaisille lienee helppo uskotella, että se on kuin lohikäärme, taruolento.

Ei se ole ajattelemattomuutta, pelottavaa tuntemattomuutta se on. Olen loukannut ja saanut tililleni sydänsuruja. En todellakaan halua tottua tämmöiseen. Minne voisin vetäytyä täältä teeskentelemästä?

Toivotan kaikille oikein hyvää ja kaunista alkanutta vuotta.

Tunnisteet: katumus, rakkaus, tunteet

Timo 23:42 (0) kommentoi